Tällä hetkellä kaivan tietäni lumikasan alta ja jos ja kun kaikki sujuu kuten pitääkin, istun viikon kuluttua kukkulan kuninkaan lailla lumikasan huipulla ja ihmettelen sitä vauhtia, millä asiat joskus tömähtävät uusiin asemiin.
Arkeni tulee muuttumaan taas kerran. Peruspilarit kuitenkin pysyvät muuttumattomina, eli perheeni ja kotini. Odotan innolla tulevaa, mutta samalla sydämessäni sykkii syvä haikeus. On luovuttava jostain päästäkseen eteenpäin. Vaikka seinät muuttuvat ja päivän täyttävätkin uudet asiat, onneksi ihmiset eivät katoa mihinkään.
Olen miettinyt viime aikoina erityisesti tiimidynamiikkaa.
Loistava tiimityönäyte viime syksyltä Sirkus Finlandiasta. Postauksen kansikuva maratonmatkalta Berliinistä, tarkemmin sanottuna DDR-museosta.
Lenkkipolkuni ja lenkkeilytapani tulevat muuttumaan nekin kevään kuluessa. Juoksumäärät elävät sen mukaan, miten elämä muuten kuormittaa. En halua vetää itseäni piippuun ja juoksu on se osa-alue, josta on helpoin hellittää. Sekin on kuin ystävät, välillä varjossa ja kenties jopa piilossa. Mutta sieltä se tulee taas esiin, kun on oikea aika. Sydän ei ole kuitenkaan lakannut sykkimästä rakkaalle ystävälle tai harrastukselle, sillä sisimmässämme olemme yhtä.
Toivota minulle hiljaa kuiskaten onnea matkaan.
Olen saanut nauttia tästä näkymästä miltei joka aamu muutaman vuoden ajan. Ehkä jatkossakin poikkean silloin tällöin Kauppatorin kautta.
No nythän sinä kirjoitat kutkuttavasti...onnea matkaan!
VastaaPoista