Junttimusaa, noloa vai ajan hermolla?

Viime viikko oli täynnä musiikkimatkoja muistoihin. Kukapa meistä ei jakaisi elämää eri pituisiin jaksoihin biisien ja artistien perusteella? Osa seuraa mukana viimeisiin hengenvetoihin asti, osa on tullut jätettyä kyydistä pois jo aikaa sitten. Silloin tällöin ne liittyvät taas mukaan ja seuraavat tuleviin seikkailuihin.

Musamakuni on ollut aina laidasta laitaan. Varmasti siihen on vaikuttanut ankea lapsuus ilman radioasemavalikoimaa, kirjastojen musiikkiosastoja, suoratoistopalveluita ja nettiä. Nauhoitin Rockradiosta kasetille kaiken mahdollisen, sillä se oli viikon ainoa mahdollisuus kuulla Olavi Virtaa nuorempaa biisivirtaa. Puhelinlangat laulaa -ohjelmasta saattoi myös saada timantteja kasetille. Ei kannattanut olla turhan nirso, vaan napata kaikki mahdollinen nauhalle. Samalla oppi kuuntelemaan rockia ja poppia tosi laajalla skaalalla. Sieltä löysin myös hiphopin ja rapin.

Onneksi saimme televisioon Sky Channelin ja Music Boxin. Hittimittariakin tuli seurattua, mutta musavideoihin keskittyvä MTV räjäytti pankin. Olin kaikkiruokainen ja saatoin katsoa sitä tuntikaupalla odottaen kultakimpaleita. Eli mikä minä olen arvostelemaan lasteni mobiilin käyttöä??!! 

Spotifyn keräämät vuosilistaukset paljastavat erityisesti sen, mitä biisejä olen tallentanut juoksusoittolistoilleni. 

Kavereiden artistivinkit olivat arvokkaita ja aina vain parempi, jos sain kopioitua kaiffarin LP-levyn kasetille. Kasettikin kelpasi, sillä mullahan oli kahden kasettipesän soitin. Omia harvoja levyjä ei kannattanut kuitenkaan esitellä kavereille kuin valikoidusti, sillä siellä oli varmasti myös niitä, joita kutsuttaisiin nykyteinien kielellä noloiksi.

Yksi näistä oli Roxette, jonka keikalla kävin 19-kesäisenä. En tainnut hirmuisesti edes huhuilla ketään mukaan, sillä tiesin, ettei ystäväpiirissäni heidän fanejaan juuri ollut. Tai ehkäpä joku olisi saattanut yllättää. Marie Fredrikssonin kuoleman johdosta It must have been love on pyörinyt mulla Spotifyssa koko kuluneen viikon ajan.

Toista vanhaa tuttavuutta en ole luukuttanut Spotifyssa, Roxetten lomassa, hittisikermäkatsausta pidempään, sillä aika tuntui ohittaneen bändin jo vuosia sitten. Se toimi villin sinkkukesän soundtrackina, Ruisrockissa hihitellen, leppäkerttua selällään nurmikolla leikkien, mutta sille ei tunnu olevan sijaa aikuisarjessa, joulukuisella toimistolla, yli 20 vuotta myöhemmin. Lähdin skeptisenä kyseisen bändin keikalle, mutta lähdin sieltä hymyillen, hyräillen ja keinuen (juu, merellä oli tuulista). Aikakone toimii edelleenkin livenä! Tällä kertaa en leikkinyt selälleen kumottua koppakuoriaista, mutta sätkin musiikin mukaan jalkojani ihan muutenkin. Sanin ääni on omanlaisensa, aivan kuten Marienkin.

Illan artisti, Aikakone!

Keltainen toukokuu syrjäytti päässäni pitkään piinanneen Bros-yhtyeen When will I be famous -kappaleen. Korvamadon syttymiseen oli tarvittu vain sanomalehden nosto bändin comeback-dokumentista. Veljesten tuoreista kuvista huomasi (niin, pitihän mun googlata), että aikaa on tuostakin hitistä vierähtänyt. Silloin kauan aikaa sitten artisteja pääsi kuolaamaan ihailemaan kotiin kannetusta Suosikista tai selailemalla salaa ulkomaisia nuorisolehtiä Akateemisen lehtiosastolla. Olan yli piti tarkkailla, ettei kukaan tuttu näkisi, minkä kuvien kohdalla pysähdyin, sillä enhän saanut näyttää julkisesti pitäväni musiikista, joka on muiden silmissä junttia, tai ainakin hieman noloa.

Aikakoneen lämmittelijä esitti mm. Manu Chaon Bongo Bongin. Olin taas kesäfiiliksissä, tällä kertaa Italiassa. Kiersimme mieheni kanssa saapasta ylhäältä alas ja välillä myös sivullekin. Myös Manu Chao sahasi maata edestakaisin. Olimme samanaikaisesti Roomassa ja tietty tungimme itsemme senhetkisen lempiartistimme keikalle. 

Onneksi itsetuntoni on kasvanut noista ajoista, enkä vaivaa juurikaan päätäni sillä, mitä muut musta mahtavat ajatella, varsinkaan musiikkimaustani. Soittolistat vaihtelevat päivän fiilisten mukaan ja kavereiden vinkit ovat vaihtuneet lasteni antamiin uusiin artisti- ja biisituttavuuksiin. Yksi on kuitenkin pitänyt pintansa, nimittäin musiikillinen sekametelisoppa. Tosin country-musaan en vieläkään taivu.

Postaukseen liittyvät ajatukset saivat alkunsa alkuviikon Hesarista. Jos et ole jo lukenut toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin ansiokasta artikkelia Kiusaamisen pitkät jäljet, kaiva se netin kätköistä tästä linkistä.