Avantoon pulahtaminen on solahtanut jouhevasti osaksi arkeani. Veteen upottautuminen tuntuu kerta kerralta helpommalta, mutta yksi asia ei muutu edes avantouintikauden edetessä, nimittäin avantojännitys.
Se iskee kaksi askelta ennen avantoon vieville rappusille astumista. Se ei ole suoranaista pelkoa, mutta niiden viimeisten askelten aikana ehdin miettiä, josko tässä on mitään järkeä, miksi ihmeessä olen pistänyt pääni taas tällaiseenkin. Jännitykseen auttaa päänsisäisen surinan blokkaaminen ja nopea laskeutuminen portailta veteen.
Avanto jännittää myös sitä vähemmän, mitä ripeämmin hoidan alkurutiinit, eli riisuutumisen sekä uimapuvun, tossujen, käsineiden ja pipon pukemisen. Tästä olen valmis kuitenkin tinkimään, jos pukuhuoneesta löytyy juttukaveri, mutta pisimmät jutusteluhetket säästän mieluiten siihen ihanan euforiseen hetkeen, kun olen tullut avannonraikkaana takaisin pukuhuoneeseen.
Joka kerta avantoon mennessäni, pelonpoikasen istuutuessa paljaalle olkapäälleni, lohduttaudun parisenkymmentä vuotta avantouintia harrastaneen seurakaverini toteamuksella:
Vielä näiden kaikkien vuosien jälkeen jännitän edelleenkin avantoon menoa. Ehkä se on osa avantouinnin viehätystä. Itsensä voittaminen.
Maratoonarin suusta voisi kuvitella kuulevansa vastaavaa, eikö vain!
Ei kommentteja