Ei perskule. Tytär soitti ja pyysi että vien hänet futistreeneihin. Siinä ei mitään kiroiltavaa, ihanaahan se vain on, mutta kun on tuo sää. Mulle tämä syksyn vaihe edustaa jotain välitilaa, jossa sataa välillä vettä ja räntää, välillä aurinko pakottaa vilauttamaan collegen edustaa takin raosta. Koskaan ei voi olla aivan varma mitä tuleman pitää. Tavallaan on kuin kevät, sillä erotuksella, että on helpompi hengittää ja kahden asteen lämpö tuntuu kylmältä, ei ihanan lämpimältä, kuten talvipakkasten jälkeen.
Matkalla töistä keksin 103 syytä, miksen lähtisi suunnittelemalleni lenkille. Jokainen varvas sai oman syynsä, samoin viikonloppuna vahingossa viiltelemäni sormet. Löysin kuitenkin kaksi syytä yli muiden, miksi mun oli ihan pakko pistää lenkkikamat päälleni.
Syy 1: Kotioven avanneella lapsukaisella oli jo treenikamat päällä ja hän kyseli innokkaana, josko siellä satoi taas lunta. Siis sitä, mitä mä kutsun rännäksi. En voinut millään alkaa ravistella kotona vallitsevaa tasapainoa sanomalla, etten mä tuohon säähän ainakaan itse urheilemaan lähde. Samalla futisreppu olisi lentänyt nurkkaan huudon saattelemana ja lapsi olisi itsekin kieltäytynyt treeneistä. Vanhemman esimerkillä on väliä ainakin tällaisissa asioissa. Aloin repiä pikapikaa puhtaita lenkkivaatteita pyykkinarulta.
Syy 2: Heitin puolileikilläni Paavon tyttöjen Satulle, että voisimme lähteä yhdessä tavoittelemaan tiettyä aikaa ensi kesän PNM:lle. Haave on iso ja aika kova, joten mun pitänee aloittaa pikku hiljaa peruskestävyysharjoittelu. Tästäkin syystä lenkkivaatteet ilmestyivät päälleni ja lähdin uhmaamaan säätä.
Aamulla ottamani kuvat eivät edusta sitä pimeyttä ja ankeutta, joka kohtasi mua maanantaina toimistolta lähtiessäni.
Taivaalta oli alkanut tippua vetisiä, isoja räntäklönttejä. Toinen meistä oli innoissaan. Vielä, kun kenttäkin oli valkoisen, märän peitteen alla, ilta oli täydellinen, siis toiselle meistä. Itse suuntasin lenkkini Rediin ja kävin ostamassa uuden lyhyen juoksutoppahameen. Kun sain pakarani ja reiteni lämpimään, olo alkoi kummasti parantua. En voi säälle mitään, mutta vaatetukselleni kyllä. Ja kun keuhkot alkavat pistää vastaan ja jalat alkavat heittää jäisillä kantakaupungin lenkkipoluilla ripaskaa, silloin on aika siirtyä sisätiloihin säätämään juoksumattoa. Silloinkaan ei tekosyitä tunneta.
Ma 28.10. Futiskentältä Rediin ja takaisin. Vaikka kelloni jäikin kylppäriin, eikä lenkistä ole todisteita, kyllä se silti tuli tehtyä. Tälläkin kertaa sain ylimääräisä askeleita Redissä orpona harhailemisesta. Mikään lenkki ei ole liian lyhyt, etteikö kannattaisi laittaa juoksuvaatteita päälle.
Ei kommentteja