31. maraton: Seuraa jänistä – Vantaan maraton 2019

Vuosien ajan välttelin maratonin juoksemista Vantaalla yksinkertaisesti siitä syystä, etten keksinyt yhtään hyvää, tai edes huonoakaan syytä siihen, miksi mun pitäisi lähteä naapurikaupunkiin raastamaan 42 kilometrin mittaista matkaa. Mutta samalla kun vuodet vaihtuvat, myös mielipiteet muuttuvat. Ensimmäinen kerta Vantaalla kisailussa vei mut mukanaan, enkä enää voi kuvitellakaan aktiivisen juoksukauden loppua ilman loistavien järjestelyiden Vantaan maratonia.

Berliinin maraton oli kisakauteni huipentuma. Aikataulultaan se oli mahdollisimman huono Vantaan maratonia silmällä pitäen. Kaksi viikkoa on järjettömän lyhyt pätkä täydelliseen maratonilta palautumiseen, enkä ollut valmis kahteen kisavauhtiseen skabaan. Vantaan maratonin alemmat maksuportaat oli ohitettu jo aikaa sitten, enkä ollut valmis sitomaan ulkomaan matkan aattona seteliä kisaan, johon en välttämättä pääsisi. 

Mut pelasti pähkäilystäni Vantaan maratonin Facebook-huhuilu jänisten perään. 

Olisiko musta siihen?

Mihin vauhtiryhmään hakisin? 

Mitä jos hajotan itseni Berliinissä tai sen jälkeen?

Vaatimuksena marajänistelyille on yleensä tietty kokemus juosta maratoneja, mutta myös se, että on juuri sillä hetkellä ainakin puolisen tuntia paremmassa kunnossa, kuin ryhmän vauhti olisi. Olen ehtinyt juosta yhden jos toisenkin 42-kilometrisen lappu rinnassa, eikä tasaista, monotonista vauhtia, metronomin lailla juokseminen ole mulle vierasta. Kuulin, että meitä olisi osallistumassa useampi juoksija jokaiseen jänisryhmään, joten mahdollinen sairastuminen ei olisi katastrofi järjestelyiden puolesta. Lopulta pistin ilmon vetämään 4:15-ryhmään. Berliinin aika 3:51 toi lisävarmuutta ryhmävalintaan. Tulisin juoksemaan omalla mukavuusalueellani.

Lähtiessäni kisa-alueelta kohti kotia, tulostaulu näytti päivän tavoiteaikaamme. 

Multa kysyttiin juoksun lomassa, mitä muuta saamme jäniksinä, kuin ilmaisen osallistumisen maratonille. Vastaukseni tuli kuin tykin suusta: 

Hyvän mielen. 

Jänistely on mulla tapa antaa omasta, vuosikymmenten aikana kerätystä juoksukokemuksestani takaisin muille. Mua on kiskottu, työnnetty ja autettu maaliin, joten olen enemmän kuin innokas tekemään saman muille. 

Ryhmässämme oli muun muassa ekakertalaisia ja ennätysten rikkojia. Sain virtaa heidän energisyydestään, positiivisuudestaan ja periksiantamattomuudestaan. Olin iloinen, että sain kantaa korteni kekoon ja olla heidän apunaan, vaikka itsehän he saavuttivat upeat suorituksensa.

Tasainen juoksu, negatiivinen splitti vai rauhoittelua loppua kohden?

Vauhdin pitäminen ei ole aina helppoa, mutta siitä(kin) syystä meidän ei tarvitse jänistellä yksiksemme. Tunsimme jäniskaverini Marikan kanssa jo entuudestaan ja kuten jo ennen starttia arvasin, Marikan kanssa juoksu oli helppoa ja miellyttävää, ilman turhaa dramatiikkaa. Päätimme, että pyrkisimme keskimäärin kuuden minuutin kilometrivauhtiin. Kilometrikyltit olivat kuninkaita, joiden mukaan maratonvauhti määräytyi, ei kello. Garminit, Polarit ja Suunnot kun eivät ole synkassa todellisten kilometrin mittaisten pätkien kanssa. Viiden kilometrin tietämillä mulle alkoi viimein hahmottua, mikä kelloni näyttämä kilometrivauhti oli se oikea tälle juoksulle.  

Emme lähteneet tavoittelemaan negatiivista splittiä, eli nopeampaa jälkipuoliskoa, mutta emme myöskään ajallisesti identtisiä puoliskoita. Halusimme jättää toiselle puolimaratonin mittaiselle pätkälle hidastusvaraa, kuitenkaan pilaamatta kenenkään suoritusta liian tiukalla aloitusvauhdilla. Marikalla vauhti oli sisäänrakennettu 168 maratonin kokemuksella (Vantaan maratonin jälkeisenä päivänä hänellä tuli 170. maraton plakkariin), mä taas tiirailin jatkuvasti kelloani, kilometripylväitä ja nyrkissä pitämääni exceliä. Pari juoksijaa jättäytyi porukastamme jälkeen maratonin edetessä, mutta toivon uskon ettei yksikään heistä joutunut keskeyttämään alkuvauhdin vuoksi koko juoksua.

Marikan kanssa ennen ja jälkeen maratonin. Pupun korvat ja pipo. 

Keskipisteenä jänistettävät

Jäniksenä en juokse itselleni. Saan toki maaliin päästyäni yhden lisäsulan maratonhattuuni, mutta juoksun tähtiä ovat jänistettävät. Jokaisella ryhmästämme oli omat juoksuhistoriansa, toiveensa, haaveensa ja näkymättömät muurinsa, mutta meille kaikille oli yhteistä ne neljä tuntia, jotka koimme maratonilla yhdessä. Jänistelyporukastamme hitsautui hyvin lyhyessä ajassa oma, tiivis ryhmämme, jossa yksi jos toinenkin kannusti muita. Upeita tyyppejä, mahtavia juoksijoita!

Aina on parannettavaa

Olen miettinyt urakkani jälkeen, mitä tekisin toisin seuraavalla kerralla. Ensinnäkin etsisin tavan esitellä juoksusuunnitelman jänistettäville juoksijoille. Sen voi toteuttaa hyvissä ajoin maratonjärjestäjän somekanavissa ja/tai paikan päällä esittelemällä jänikset. Siinä vaiheessa juoksijat voivat tehdä lopullisen päätöksen siitä, sopiiko jänistelytapa heidän omiin suunnitelmiinsa. 

Toisekseen, ehdotan varmaankin muille samanvauhtisille jäniksille seuraavalla kerralla lyhyttä testilenkkiä tai vähintäänkin viestittelyä. Voimme käydä tarkemmin yhdessä läpi, mitä vaatimuksia itse reitti aiheuttaa juoksulle, missä kannattaa himmata ja missä voi rullata hieman vauhdikkaammin. Marikan kanssa meillä oli onneksi jo luonnostaan sama taktiikka, johon sisältyi myös rauhalliset juomapistetankkaukset ja tunsimme molemmat reitin entuudestaan paremmin kuin hyvin. Muutenkin olimme samalla aaltopituudella. Kiitos Marika yhteisestä juoksusta!

Kolmantena mieleeni tulee hiljaisuuden kunnioittaminen. Unohdin kertoa jänistettäville, että mulle saa sanoa kauniisti tai ihan suoraankin, että "mulle ei nyt saa puhua, kiitos" tai että "en nyt jaksa noita löpinöitä". Itse kun kaikessa tohinassa ja juoksueuforiassa unohdan, ettei tietyssä vaiheessa juoksua yksinkertaisesti siedä turhia löpinöitä, ei ole valmis vastailemaan tai muuten vaan haluaa kuunnella musiikkia itsekseen. Lupaan ja vannon seuraavalla jänistyskeikallani ottaa muut tässäkin asiassa paremmin huomioon.

Numerolappupyykkinaru Vantaan maratonin tapaan

Miksi Vantaan maratonille?

Palatakseni vielä alkujohdatukseen, tässä kahdeksan syytä palata takaisin Vantaalle:

1) Vantaan maraton ei ole ns. suurin ja kaunein, mutta siellä on sopivasti juoksijoita. Porukka jakautuu 10,55 kilometrin reitille tasaisesti, joten siellä ei tarvitse juosta pitkiä pätkiä ilman ristin sielua. Omaan vauhtiin pääsee ilman turhaa siksakkausta. Tällä kertaa emme olleet kierroksen alkupätkällä samanaikaisesti puolimaratonin startin aikaan, joten uusi, vetreillä jaloilla juokseva porukka sekottui pikku hiljaa huomaamatta meihin maratoonareihin. 

2) Downtown 65:n rytmiryhmä kera kannustajien on maailman paras. Toisena tulee se omakotialueen jokavuotinen kannustuspiste Det glider in -biiseineen ja Rockyn tunnusmusiikkeineen. Tänä vuonna oli lisänä myös joulupukki. 

3) Vantaan maratonilla vapaaehtoiset hymyilevät ja ovat skarppeja, olivat seisseet omissa asemissaan kaksi, neljä tai useampiakin tunteja. He saavat kerta toisensa jälkeen mut tuntemaan itseni tervetulleeksi, samoin kuin koko järjestäjäporukka. Kiitos ja kumarrus!

Päivän pupuvastaavat, Marika ja Tuuli

4) Sydämellisiä kohtaamisia oli myös reitillä. Porukka kannustaa toisiaan ja sekin ihme tuli koettua, että kovat maraton- ja puolimaratonkiitäjät heittivät meille ohijuostessaan tsempit takaisin, kun ihailimme kovaäänisesti heidän juoksuaan. Kiitos kaverit siitä!

5) Monelle muullekin tuntemalleni juoksijalle Vantaa on yksi syksyn must-kisapaikoista. Tutut kasvot, heit sinne ja tänne sekä halaukset tekevät aina hyvää. 

6) Saunominen ja uintimahdollisuus viereisessä uimahallissa on tervetullut lisä kokonaisuuteen. Pääsimme vaihtamaan lauteilla tuoreeltaan itse kunkin kisakokemuksia. Ehkä joku vuosi hyödynnän Sokos Hotel Vantaan saunoittelut aseman kyljessä ja osallistun maratonbileisiin yökerhon puolella. 

7) Sää on Vantaalla aina loistava juoksuun(??!!)

8) Reitti on nopea ja helppo jänisteltävä. Se on äärimmäisen tärkeää, sillä tämä ei tainnut jäädä omalta osaltani viimeiseksi kerraksi Vantaan jänisremmissä. 

Oletko joskus juossut jänisten seurassa? Jaksoitko pysyä porukassa koko kisan ajan?