30. maraton: Viestien voima – Berlin Marathon 2019

Arjen synnyttämä ajatusten pyöremyrsky on häirinnyt treenaamista maratonille, mutta lupasin niin itselleni, kuin juoksuohjelman tehneelle Harrillekin, että jättäisin kaikki mieltä painavat asiat lähtökarsinaan ja keskittyisin maratonilla olennaisen, eli juoksemiseen.

Olimme mieheni kanssa hyvissä ajoin Berliinin maratonin lähtöalueella ja löysimme aikamoisen ihmeen, bajamajarivistön, jonne hädin tuskin tarvitsi jonottaa. Olimme valinneet varustekassisäilytyksen sijaan kisajärjestäjien ponchot odottamaan meitä maaliin, joten säästyimme myös narikkajonotukselta. Itse asiassa ponchot näyttivät olevan kuumaa kamaa jo ennen starttia, sillä joku oli löytänyt niitä avonaisen laatikollisen (tai repinyt sen auki?) ja kymmenet juoksijat kiskoivat sieltä lämmikettä päälleen. Tunnollisena suomalaisena totuuden torvena kävin sanomassa näkemästäni järjestäjille ja heille tulikin aikamoinen kiire sulkea ponchohana. Maratonin startatessa meidänkin juoksukarsinamme laitamilla lojui maassa näitä jälkipeleihin tarkoitettuja ponchoja kymmenittäin.

Ponchoja ja litimärkiä juoksijoita maalissa. 

Hieman ennen starttia tein tarkastussoiton. Halusin olla varma, että lapset olivat varmasti heränneet ja olivat jo menossa hotelliaamiaiselle. Unenpöpperöinen ääni vastasi jotain epämääräistä ja lopetti pikaisesti puhelun. Perusteinimeininkiä, heillä siis oli kaikki hyvin. 

Olimme sopineet lasten kanssa, että he saisivat soittaa ison hädän koittaessa. Olimme lisäksi käyneet läpi toimintamalleja eri tapauksissa ja heillä tuntui olevan homma hanskassa. Omatoimiset lapset pärjäävät jo keskenään ja olihan heillä hot line systerilleni, joka osaa auttaa asiassa kuin asiassa, jopa etänä.

Raapustin siskoni hot line -numeron myös numerolappuni taakse. Hän tietää, osaa, eikä vähästä hämmeny. Todellinen kivijalka monella tapaa. 

Kaksi kilometriä juostuamme huomasin kellostani puhelimen soivan. Se oli tyttäreni. Ympärilläni ravasi juoksijoita hurjaa vauhtia ja mä heidän mukanaan. Mulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta pysähtyä ja kaivaa juoksukäsilaukustani kännykkää esiin. Hetken kuluttua hän soitti uudestaan. Mulla alkoi pikku hiljaa nousta kylmä hiki ohimoille. Kävin erilaisia skenarioita läpi:

• Sisaruksille on tullut kinaa tai isoveli ei suostu heräämään. Osaavat varmasti selvittää välinsä keskenään. 
• Isoveli ei saa vessan ovea auki. Eiköhän siivooja osaa auttaa. 
• Avain on jäänyt huoneeseen. Vastaanotosta saa uuden. 
• Netflix ei toimi. No voi, voi, ei toimi ei. 

Nämä täydelliset varpaat pilkottivat vällyjen alta lähtiessämme aamuvarhaisella maratonille. 

Päätin, että sopivan hetken koittaessa hyppäisin sivuun ja soittaisin lapsille uudemman kerran. Ruuhka oli kuitenkin sen verran hurja, ettei oikeaa hetkeä tuntunut tulevan millään. Lapsi ehti viestittää ison hädän aiheen: 

Mulla taitaa olla oksennustauti. 

Tieto iski päin naamaa samalla kun taivas aukesi. Kerroin asiasta miehelleni ja kiroilin hetken ääneen. Olimme molemmat huolissamme, mutta olimme osa vellovaa ikiliikkujaa, eikä selkien ja sivusta kaahaavien juoksijoiden varominen antanut mahdollisuutta analyyttiseen pohdintaan siitä, mitä tehdä. Kumpi keskeyttäisi tai tarvitsevatko lapset meitä sittenkään juuri sillä hetkellä ihan oikeasti? Onneksi seuraava viesti ratkaisi ainakin hetkellisesti pähkäilymme:

Mulla on vähän parempi olo nyt <3

Hetken kuluttua tuli vielä tarkennus asiaan:

Mulla on paljon parempi olo nyt <3

Olimme molemmat huojentuneita, siitä, että lapsi voi jo paremmin. Uskalsimme jatkaa juoksua.

Kaksi tuntia ennen starttia ilma oli vielä näin upea. Tihkusade alkoi starttipistoolin laukaisusta. 

Lasten viestittelyn ohessa mulla oli myös kaksi rakasta pulinaporukkaa linjoilla. Pystyin seuraamaan sekä Kultamunien (KM), että Paavon tyttöjen (PT) keskustelua kelloni kautta. Siellä käytiin läpi väliaikojani, kunkin sunnuntaimenoja ja sain myös suoria kannustusviestejä. Vaikka mulle rakkaat ihmiset olivatkin fyysisesti kaukana, he olivat kuitenkin mukanani tuon 42 kilometrin ajan, mutkissa ja suoralla, mutta myös henkisissä ylä- ja alamäissä.

Tosi hyvä vauhti! -KM-

Seitsemän kilometrin kohdalla mieheni alkoi lipua musta askel askeleelta kauemmaksi. Yritin pinnistellä ja pysyä hänen vauhdissaan, mutta tajusin, että tekisin vain itselleni hallaa. Mieheni pää pilkahti aina jostain esiin, mutta 15 kilsan jälkeen välillämme oli aivan liikaa ihmisiä.

Poppis 10 km 53.12! Hyvin kulkee!! -PT-

Kympin kohdalla muut juoksijat alkoivat tympiä mua toden teolla. Berliinin maratonreitti on nopea, sitä ei käy kiistäminen ja lähdimme nopeiden juoksijoiden karsinasta, mutta siitä huolimatta reitillä oli tuketta liikaakin. Yksi syy oli toki välillä kapenevat katuosuudet, mutta valitettavasti joukossa oli juoksijoita, jotka olivat startanneet täysin väärän lähtöryhmän mukana. Suurin ongelma oli se, että takana juoksevat meinasivat jyrätä mut alleen vauhdin yllättäen hidastuessa, sillä ohituspaikkoja oli tosi hintsusti. Jalkoihin osuneista tälleistä ei onneksi tullut sen suurempaa ongelmaa, mutta pohkeeseeni saamani matkamuisto, jättikokoinen mustelma, ei näytä vieläkään näin viikkoakaan myöhemmin haalistumisen merkkejä.

Siellä se meidän tyttö menee! Silmät liimautunu seuranta-appiin. -PT-

 Ruuhkaa oli myös aamulla päärautatieasemalla. Silloin tosin juoksijat liikkuivat yhtenäisenä amebana eteenpäin. Kellään ei ollut tarvetta ohittaa juoksukaveriaan. 

Yksi Paavon tytöistä oli selvinnyt Lintsillä Taigasta hengissä jo heti aamuysin jälkeen. Oli hauska seurata tätäkin keskustelua juoksun lomassa.

Voi kauhee. Mulla ottaa vatsanpohjasta pelkkä ajatus. -PT-

Voi kuinka olisi tehnyt mieli kertoa tytöille, että mulla tosiaan otti ihan oikeasti sillä hetkellä vatsasta ja kovaa. En tiennyt oliko kyseessä normaali, ikävä maratonvatsa vai olinko saamassa minäkin vatsataudin. Tai ehkä kenties vain komppasin oksennustautista tytärtäni. Kärvistelin vatsani kanssa kilometri toisensa jälkeen, kunnes eräällä juomapisteellä kävelin sivuun puiden katveeseen ja anoin sen verran ylen, että sain hetkellisen helpotuksen. Tuon jälkeen nesteet eivät jääneet enää vatsaan hölskymään, mutta yllättävää kyllä, energiatasapaino ei sen kummemmin tuosta kaatunut kallelleen.

Heja mamma!!!!!!!! -lapset-

Näköjään lapsilla oli oma kisastudionsa käynnissä ja seurasivat siellä etenemistämme. Viesti sai ajatukseni taas raiteilleen. Olin jo pidemmän aikaa pelännyt, että pää tulisi olemaan tässäkin kisassa se heikoin lenkki, mulla kun pää pettää maratoneilla erityisesti sen vuoksi, etten kykene kippaamaan lapsiani ja arkeani ajatuksistani noiden tuntien ajaksi. Tiesin, että lapset pärjäävät kyllä, mutta nyt tunsin sen myös sydämessäni. Pystyin viimein lunastamaan Harrille antamani lupauksen.

Jeejee jee! Hyvä Poppis <3 -KM-

Poppis puolessa välissä. Hyvä meno edelleen -PT-

Puolimaraton meni ajassa 1:52:44, eli kauden paras tuli nyt sitten siinä, vaivatta ja helposti. Varmasti vilpoinen sää auttoi asiassa, vaikka kaatosade ottikin välillä aivoon. Paita tuntui päällä haarniskalta ja juoksuhame painoi vähintäänkin tuhat kiloa. Jalat kuitenkin tuntuivat vahvoilta edelleenkin. Jossain vaiheessa siirsin ranteessa olleen hikinauhan otsalle pitämään silmiin valuvan vahan aisoissa. Näytin siltä, kuin olisin karannut Stranger Things -sarjan kulisseista. 80-luku iskee Berliinin maratonille!

Tikru piti Kultamunat ajan tasalla siitä, missä olin menossa ja Paavon tytöiltä sain myös tarpeellisia väliaikatietoja:

Poppikselle ennustaa 3:48 loppuaikaaa! Jaksa jaksa!! -PT-

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo hidastanut vauhtia rutkasti. Juoksin ensimmäisen puolikkaan fiiliksellä, sykkeitä katsomatta. En tiedä oliko virhe vai pelastus, että muistin sykenäytön olemassaolon tässä vaiheessa. Päätin juosta toisen puolikkaan menemättä kertaakaan anaerobisen kynnyksen yli. Tai no, ehkä viimeisillä kilsoilla voisi olla ajattelematta muuta, kuin maaliinpääsyä mahdollisimman nopeasti.

Aikaan 3:45 juoksevia jänisporukoita juoksi näköpiiristäni ja ohitseni yksi toisensa jälkeen. Yksi oli omasta lähtöryhmästäni, muut jälkimmäisistä. En jäänyt kuitenkaan yhdenkään peesiin, sillä halusin sykkeiden valitsevan vauhtini, en pupujen.

Näitä kohti!

On se kovis! Go Poppis! -PT-

Tapasin mieheni 22 kilsan tietämillä. Hetken aikaa meinasin hidastaa vauhtia entisestään ja jatkaa hänen kanssaan loppuun asti. Tajusin aika nopeasti mieheni ilmeestä, että mun pitää jatkaa matkaa yksikseni. Hän pääsi arkiliikunnalla ilman sen kummempia juoksemisia puoleen väliin kevyesti, mutta tiesimme molemmat, että tässä vaiheessa juoksemattomat kilometrit, varsinkin ne ajatuksen tasolle jääneet pitkikset kostautuisivat.

Aikamoinen voittoaika Bekelellä. Vain 2 sekuntia maailmanennätyksestä. -PT-

Hyvltä näyttää, 30 ylitetty. -KM- 

Mietin, kuinkakohan moni on jo maalissa ja onkohan metrossa tapaamani britti saavuttanut enkkansa 2:30. Kylmyys kaivautui luihin ja ytimiin, mutta tiesin, että vain juostessa pysyisin lämpimänä, niin ja teetä juomalla.

Poppiksella vauhti tippunut 15 s/km, onkohan vaikeaa? Nyt 30 km täynnä! -PT-

Ei mulla ollut enää vaikeaa, kun olin löytänyt sitruunateen vahvistavan ja lämmittävän voiman. Hidastuminen johtui täysin sitä, että ensimmäisellä puoliskolla muutama juomapiste meni sivu suun vahingossa ja muutenkin massa vei mut mukanaan juomasta takaisin juoksuun, mutta puolikkaan jälkeen nautiskelin juomatarjoilusta kävellen pitkän kaavan kautta. Niin ja siitä teestä. En tule koskaan unohtamaan sitä täydellistä, makeaa ja höyryävän kuumaa eliksiiriä. Sitä kaipasin maalissakin kovasti oluen sijaan...

... vaikka myönnettäköön, että kyllä se huurteinenkin hyvälle maistui. 

Poppiksella 35 km täynnä! Jaksaa jaksaa! -PT- 

Myönnän, etten katsonut maisemia juurikaan. Aika tyhmää, eikö vaan. Vasta Keisari Vilhelmin Muistokirkko herätti mut kuplastani. Ihmisiä oli kerääntynyt sateesta huolimatta hurraamaan  juoksijoille. Sieltä täältä kuulin nimeni ja hymyilin heijaajien suuntaan.

Olet paras!!!!!!!!!!!!!!!!!! -lapset-

Sillä hetkellä, kun pelkäsin seinän iskevän, mut valtasi hurja juoksuinto. Ilmeisesti 15 kilometriä aiemmin tehty päätös vauhdin laskemisesta oli täysin oikea tai sitten lisäenergiasuunnitelma oli osunut nappiin. Luultavimmin nämä molemmat vaikuttivat siihen, ettei otsaan kasvanut finniä kookkaampaa näppylää, eivätkä jalat lopettaneet yhteistyötä. Juoksu oli tuntunut helpolta koko maratonin ja tuntui edelleenkin.

Jaksaa Poppis! -PT-

Banaanien nauttiminen alkoi hotellilla ennen aamukuutta ja jatkui läpi maratonin.

Olin ajatellut, että 3:50 aika tuntuu realistiselta kaiken arjen pyörityksen jälkeen. Olisin varmasti saavuttanut sen, jos olisin jättänyt viimeisillä juoksupisteillä kävelyn juodessa väliin. Mutta ajalla ei ollut sillä hetkellä väliä. Elin hetkessä, vihdoin! Halusin nauttia noista viimeisistä kilometreistä keskipisteenä. Vaikka olimmekin yhtenäistä massaa niille sadoille tai peräti tuhansille katsojille, musta tuntui sillä hetkellä kuitenkin siltä, että just mä olin erityinen. Ja varmasti mä olinkin, ainakin niille, jotka seurasivat mun juoksuani etänä.

Maalissa 3:51! Onnea!! -PT- 

Poppis maalissa! Onnea! -KM-

Kapsahdin maalissa järjestäjärouvan kaulaan. Kiitin häntä siitä, että vietti sunnuntaipäivän kaatosatessa meidän vuoksemme. Nappasin kännykän repustani, enkä ottanut onkeeni toisen järkkärin käskyistä jatkaa kävelyä. Mun piti saada puhua lasteni kanssa heti, ei vasta mitalin kaulaanripustamisen jälkeen. Puhelu oli teinityyliin lyhyt ja ytimekäs. Mulle kuitenin tehtiin heti selväksi, että

• hyvä että juoksin maaliin asti
• mua ei oltu kaivattu
• lapset olivat pärjänneet loistavasti ja
• odottivat kovasti isänsä maaliin pääsyä

Loppu hyvin, kaikki hyvin, siis. 

Menin jonon jatkeeksi hakemaan mitalini, sadepeitteen, eväspussukan ja viimein sen ponchon. Sain odottamani viestin mieheni maaliintulosta ja siirryin oluelle odottamaan häntä. Kylmyys oli juostessa piinaavaa, mutta seistessä painajaismaista. Kaverin kanssa senkin kesti kuitenkin paremmin.

Ajanottosirun irrottaminen kohmeisilla käsillä lenkkareista oli kunniamerkin arvoinen suoritus. Valkoiset Hokan Carbon X:t olivat Berliinin kiertämisen jälkeen astetta... vähemmän valkoiset. 

Neljäs Berliinin maratonini oli mukavalla tavalla perusjuoksu. Juoksutaktiikassani on vielä paljon muokattavaa, mutta tavallaan palaset loksahtivat kohdilleen. Ystävien ja perheen kannustus läpi maratonin sai matkan tuntumaan lyhyemmältä, kuin se olikaan. Ystävyyden voima piti mut positiivisella mielellä ja se kantoi läpi juoksun.

Yllättäen myös lapseni osoittivat todellista pelisilmää. Lapsilla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö olisi tullut juosten heidän luokseen, jos olisivat todella tarvinneet mua. He tietävät, etteivät jää koskaan kakkoseksi kilpailussa juoksuharrastukseni kanssa. He saivat mut huolestumaan, mutta onnistuivat myös rauhoittelemaan. Napanuoramme venyi taas entisestään, mutta sekään ei ole hullumpi asia. Ehkä sekin päivä koittaa, jolloin voin jättää napanuoran lappujuoksun ajaksi kisanarikkaan. En kuitenkaan ole aivan varma odotanko sitä sittenkään suurella ilolla. Se jää nähtäväksi.

Su 29.9. Berliinin maraton | 42,2 km | 3:51:43 | 5:29 min/km