Maratonmietteitä

Jos kaikki olisi mennyt nappiin, huokuisin näin viikko ennen juoksukauden pääkisaa kaiken valaisevaa itsevarmuutta. Olisin elämäni kunnossa ja valmis siirtämään edellisen maratonennätykseni muistojen arkun uumeniin. Näiden tuntemusten sijaan pääni yläpuolella leijuu heikosti havaittava kysymysmerkki. Starttaan ensi sunnuntaina Berliinin maratonille, mutta lähtölaukauksen ja maalin väliin jää 42 kilometrin mittainen aukko, jonka täyttäminen tapahtuu askel kerrallaan.

Pänniikö mua kesäiset keuhko-ongelmat, juoksupelko ja viime viikkojen lenkkilusmuilu? 

Yllättävää kyllä, ei enää hirmuisesti. 

Kun kroppa pistää jarrut rattaisiin, silloin ei auta painaa kaasua. Onneksi osaan kuunnella kroppaani ja olen peruslaiska ihminen. Ehkäpä juuri tämän yhdistelmän vuoksi mulla on ehjiä juoksuvuosia jo useita kymmeniä takana. 

Juoksupelon kautta pääsin ruuvaamaan pääkoppaani. Siellä on vielä paljon tehtävää, mutta sain aika monta palasta kohdilleen, kun annoin aikaa ajattelemiseen. Mullahan juoksu ei toimi ajatusgeneraattorina, vaan päinvastoin. Juostessa haluan tyhjentää pääni. Se on kuin musta aukko, joka pomppii korvieni välissä. Siksikin pysähtyminen oli paikallaan.

Osallisujainfon tankkaaminen kuuluu jo Berliinin maraton -perinteisiin. 

Entäpä lusmuilu? Syystuulen mukanaan tuoma on-off -flunssa on heittänyt varjonsa juoksutreenaukseen. Rakas harrastukseni on jäänyt viime viikkoina myös monimuotoisen ja satunnaisesti raskaan arjen jalkoihin. On turha sekoittaa liikaa fyysisesti ja henkisesti kuormittavia asioita samaan kroppaan, ainakin jos aion pysyä juoksukunnossa vielä loppukaudenkin ajan. Saan usein juoksun endorfiineistä energiaa kaiken kaaoksen kestämiseen, mutta just nyt mulla on ollut tarve vähentää lenkkipoluilla vietettyjä tunteja. Juoksulta jääneen ajan olen antanut unelle. Olen nukkunut paljon, enemmän kuin aikoihin, ehkä vuosiin. Herätessäni suht pirteänä, voin heittäytyä jo heti aamusta arjen päättymättömään liukuhihnaan, joka vie eteenpäin, halusi sitä tai ei ja jossa pärjää toistojen kautta, liikaa suuntaa vaihtelematta tai päätänsä turhilla ajatuksilla vaivaamatta.

Olen harjoitellut viime aikoina viivaa pitkin hölkkäämistä Redissä. Mä löydän jopa Keskuspuistosta oikean tien helpommin kuin tuossa kauppakeskuksessa. 

Viikon kuluttua olen taas starttiviivalla. Vaikka mut valtaakin aina pieni pelko siinä muita katsellessani, sisältäni kumpuaa samalla myös kiitollisuus. Ilo siitä, että saan ja voin juosta. Matkasta voi tulla kärsimystä tai sitten se on lastenleikkiä, luultavimmin jotain siltä väliltä. En aio käyttää juostessani energiaa sen miettimiseen, mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin näiden menneiden kuukausien aikana, vaan aion nauttia tunnelmasta, massan mukana seilaamisesta ja maisemista. Mun on luotettava itseeni ja siihen pitkäjänteiseen työhön, jonka ansiosta mulla on taas kerran mahdollisuus nostaa kädet ylös maaliviivalla voittajana: minä vs. arki 1-0.