Yöjuoksijan unelma
Iltakahdeksalta lähtö sopii mulle mainiosti. Jos muu perhe olisi ollut kotona, aika olisi hurahtanut itsekseen. Nyt olin kuitenkin yksin kotona kello seuranani. Tuntui siltä, kuin koko päivä olisi mennyt kisoja odotellessa.
Syö normaali aamupala ja lounas. Nauti kolme tuntia ennen kisaa kevyt välipala.Hah, mitäs teet, jos heräätkin aamukymmeneltä, eikä vielä kahteentoistakaan mennessä ole nälkä? Vielä kun pitäisi saada mahdutettua aikatauluun ne muut ateriat. Lopulta kuittasin viime tingan energiat jätskillä ja isolla kauramaitokahvikupillisella. Ainakin pysyisin hereillä.
Lenkkarit hienoisen hiekkahunnun peittäminä. Vauhtikiiturini repesivät viimeisimmällä lenkilläni, joten Hokan Clifton kuutoset saivat toimia kisatossuina. Hoitivat homman tosi hyvin tälläkin kertaa.
Lähtökäskystä auringonlaskuun
Twilight Run on pieni tapahtuma, mutta kyllä meitä puolimaratoonareita, kympin juoksijoita ja viitosen kävelijöitä riitti muutamaan pitkään juoksunumerojonoonkin. Onneksi lasten juoksuun ilmoittautuneet olivat käyneet hoitamassa velvollisuutensa jo aikaisemmin. Yllättävän vähän tapasin juoksututtuja, mutta onneksi sentään sain juttukaverit Janista ja Fransista. Helsingin juoksijoiden Soileen törmäsin niin lähtöhärdellissä, kuin myös reitilläkin.
Lähtöpaikka löytyi massaa seuraamalla. Kukin haki itselleen sopivan loven lähtöalueelta, kunhan saimme ensin päästettyä bussin 24 porukkamme läpi. Mullakin alkoi pikku hiljaa ajatukset siirtyä juoksuun, kunnes mese-viestittely katkaisi fiilistelyn. Vielä 15 sekuntia ennen lähtökäskyä järjestelin seuraavaksi päiväksi sovittua kirppistavaran noutoa. No, eipähän jäänyt jännittämiselle sijaa.
Janin kanssa ilta-auringossa
Ensimmäisen kiekan helppous
Oma vauhti asettui paikoilleen jo ensimmäisten asketen myötä. Jo tässä vaiheessa mulla oli vahva tuntemus, että tästä tulisi mukava perusjuoksu. Kympin ja puolikkaan juoksijat juoksivat sulassa sovussa ja kävelijät olivat jättäytyneet suosiolla jälkeemme. Hautausmaan vierustaa juostessamme suu oli täynnä juoksun nostattamaa hiekkapölyä. Odotin asfalttiosuutta malttamattomana. Pikku hiljaa letkamme kuitenkin piteni ja samalla pölykin alkoi laskeutua.
Salmisaarta kohti juostessani Wärtsilän seinäkello näytti aikaa 20:11. Ajattelin, että seuraavan kerran olisin tässä taas tasan tunnin kuluttua. Alitimme Länsiväylän ja seuraavaksi pääsimmekin reittimestarin ensimmäiseen hauskuttelupisteeseen, eli kapuamaan portaita. Onneksi niillä oli pituutta maltillisesti, joten reisien hapotusta oli turha edes pelätä.
Kaapelitehtaan kohdalla puolikkaan juoksijat ohjattiin "sakkokierrokselle" Jätkäsaaren puolelle. Hyvä, että ylimääräinen kiekka oli sijoitettu juuri tähän kohtaan reittiä. Pääsimme pian sulavasti takaisin kympin juoksijoiden sekaan ja ensimmäiselle juomapisteelle.
Juoksu kulki keveästi. Välillä vauhti tuntui hiipuvan, mutta sen kiristäminen oli vaivatonta. Mulla oli hyvä olla. Niinkin hyvä, että yritin napata kympin juoksijan peesiini hänen viimeisen kilometrinsä ajaksi. Hetken aikaa sainkin juosta hänen rinnallaan, kunnes mua kannustettiin jatkamaan omaa juoksuani. Emme olleet ihan synkassa vauhtiemme ja jaksamisemme kanssa.
Selkien metsästystä toisella kierroksella
Mua ei keljuttanut lainkaan, vaikka kympin juoksijat päästettiin maalisuoralle ja mut ohjattiin samalla toiselle kierrokselle. Juoksu oli edelleen helppoa. Tosin toiselle kierrokselle lähtiessä tuntui siltä, kuin olisin ollut ainoa juoksija kisassa. Kaikki tuntuivat kadonneen jonnekin. Niinpä ei auttanut kuin alkaa kiristää vauhtia ja etsiä sopivia seurattavia selkiä.
Tällä kertaa hautausmaan hiekkasuoralla suun (ja silmät ja nenän) täytti pikkuhöntiäiset. Niitä oli loputtomasti. Päätin ottaa kiinni juoksevan, keskenään juttelevan parivaljakon. Miten he pystyvät tässä vauhdissa pölisemään? Ohittaessani huomasin, että he olivatkin vain tavallisella iltalenkillä.
Seuraavaan ohitettavaan ei ollut enää pitkä matka. En kuitenkaan ehtinyt saada juoksijaa kiinni, kun hän jo kääntyi ja palasi takaisin päin. Hänellä oli rinnassaan kympin lappu. Toivottavasti ei ollut eksynyt, vaan oli vain jäähdyttelemässä itseään juoksukisan jälkeen.
Salmisaaren kello näytti aikaa 21:08. Auringonlaskua vasten näin seuraavan kirittäjäni hahmon. Hän selvitti portaat mallikkaammin kuin minä, mutta Kaapelia lähestyessämme pääsin hänen ohitseen.
Juomapisteen jälkeen tunsin tutun muljahduksen rinnassani ja pienellä viiveellä sykemittarin lukema nousi 220:een. Näköjään en kykene tekemään kolmea asiaa samanaikaisesti ilman, että sydämeni ottaa nokkiinsa. Juoksussa, juomisessa ja niistämisessä oli selvästikin ainkin yksi liikaa. Kävelin hetken aikaa saadakseni sykkeen laskemaan ja jatkoin juoksua, kun olo oli normalisoitunut. Otin alun rauhallisesti, vaikka olinkin jo havainnut seuraavan seurattavan selän.
Punaiseen paitaan pukeutuneen naisen askel oli keveä ja vauhti suunilleen sama kuin minulla. Sain hänestä kuitenkin pakkomielteen. Ohi olisi päästävä! Jo pelkästään hänen rinnallensa pääsyyn meni viisi kilometriä ja sen jälkeen irtiottoon kilometrin verran. Onneksi sain revittyä hyvän kaulan häneen, sillä loppusuoralla mulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta spurttiin, saati vauhdin ylläpitoon.
Näyttää iisimmältä kuin mitä onkaan.
Juoksuhiekkaa
Loppusuora oli idyllinen valoineen ja rantatunnelmineen mutta siihen sen ihanuus jäikin. Reittimestari varmasti hykerteli kättensä aikaansaannoksia katsellessaan hiekassa jalkojaan tempoavia juoksijoita. Kevytrakenteiselle kauriille hiekkarantakin varmasti sopii hyvin, mutta tällaiselle tanakalle veturille alusta ei olisi voinut olla pahempi. Lupasin itselleni, että tämän kokemuksen jälkeen en enää koskaan valittaisi mukulakivimaalisuorista. Tämä päihitti ne mennen tullen.
En tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Jalkojen upotessa hiekkaan mua keljutti aivan vietävästi. Jalkani olivat jumissa tahmeassa juoksuhiekassa ja tuntui siltä, etten päässyt eteenpäin. Ja näinhän se olikin. Punapaitainen nainen lähestyi mua ja kuroi juoksemaani kaulaa kiinni. Onneksi juoksuhiekkaosuuskin vihdoin loppui. Meillä oli enää neljä sekuntia aikaeroa maalissa.
Maalissa
Mulla oli ollut kiire kisassa, mutta vauhti ei hiipunut maliinkaan päästyäni. Reitin varrella ei ollut bajamajoja, joten 13 kilometrin verran möyrinyt vatsani vaati pikaista hoitoa. Ehkä se kahvi-jäätelö -kombo ei ollutkaan ihan parhaasta päästä välipaloja ennen kisoja? Oli toisaalta hyvää henkistä treenausta tämäkin, eli mitä tehdä, jos ei pääsekään kisassa vessaan silloin kun hätä on suurin.
Lämmin suihku tuli tarpeeseen. Laskeutuva elokuinen pimeys toi tulleessaan myös luihin asti ulottuvan viiman. Tai no, olihan sitä jo aiemminkin, mutta juoksulta ei moiseen tullut kiinnitettyä samalla tavalla huomiota. Suihkusta pinkaisin dösään ja sillä keskustaan.
Kävellessäni Aleksanterinkatua kohti kotia, olin enemmän kuin onnellinen, etten ollut yksi noista sadoista Mummotunneliin jonottavista juhlijoista. Olin tyytyväinen itseeni juuri sellaisena kuin olin, suihkunraikkaana, verkkarit päällä, pää juoksusta sekaisin. Olisin kovasti halunnut napata mukaani hampurilaisen ja pirtelön kotona nautittavaksi, mutten jaksanut jäädä jonottamaan järkyttävän pituisen letkan päähän. Ja näitä jonossa seisoskelijoita ei noin vain ohitettaisikaan, oli mulla vauhti mikä hyvänsä.
Niinpä päädyin kotiin tyhjin käsin. Nappasin jääkaapista pari karjalanpiirakkaa, keitin teepannullisen ja lösähdin nojatuoliin kaukosäädin kädessäni. Niinhän tässä kävi, että päädyin sittenkin yöjuoksun jälkeen Netflixin vietäväksi.
Loppusanat
Kotikutoista!totesi mies vaimolleen maalissa. En täysin tiedä, mistä mielipide kumpusi, mutta mulle ei jäänyt Twilight Runista samanlaista fiilistä. Itse asiassa pidin tästä puolikkaasta enemmän, kuin Helsinki Half Marathonista, mikä on jo paljon sanottu. Tässä oli mukavalla tavalla kyläkisan tunnelmaa ja kesäilta tarjosi visuaalisia nautintoja yksi toisensa jälkeen. Tasainen reitti upposi muhun loistavasti, liikenne saatiin pidettyä aisoissa ja kanssajuoksijoilla tuntui olevan hyvä fiilis. Ehkä olisi ollut mukava saada ennen juoksua tarjolla ollutta kahvia myös maalissa, mutta se ei tunnelmaa kuitenkaan latistanut. Ja kyllä mä sen juoksuhiekankin kestin, jotenkuten.
Viestittelin juoksuni jälkeen Juoksukunnossa-blogin Anskun kanssa. Hän kiteytti juoksuni osuvasti:
Hyvä, meni kuten pitikin! Nousujohteinen vauhti ja kisapeikko selätetty.
La 3.8. Twilight Run puolimaraton | 1:54:20 | 5:26 min/km
nopeimmat kilometrit 15-21, viimeinen 5:04 keskarilla
negatiivinen splitti: jälkimmäinen kierros parisen minuuttia vauhdikkaampi
naisten 9. sija
Ei kommentteja