29. maraton : Ruissalon paniikki – Paavo Nurmi Marathon 2019


Twilight Runin maalissa mulle tuli esittäytymään mies nimeltään Sami. Hän kysyi multa ylimieliseen sävyyn: "Eikö teidän kaikkien Hoka-tiimiläisten pitäisi olla hyviä juoksijoita?" Spontaani vastaukseni oli, että niin me ollaankin.

Olen pyöritellyt parin viikon verran mielessäni seuraavia kysymyksiä:
Millainen on hyvä juoksija?
Ratkaiseeko aika ja/vai sijoitus tuloslistalla?

Näihin ajatuksiin mun on täytynyt palata Paavo Nurmi maratonin jälkeen, sillä ensireaktioni maaliin päästessäni oli lievä pettymys.

Sydämeni pakahtuu...

Tulen aina muistaman lauantaisen kisan meidän upeasta naisporukastamme. Olimme sopineet Anskun kanssa lähtevämme Paavolle yhdessä (linkki Anskun kisaraporttiin tässä). Johanna on mulle tuttu juoksukarkeloista (yhteisestä HHM-taipaleestamme lisää tästä). Jo heti bussissa huomasin, että heidän kemiansa kohtasivat välittömästi. Juoksu ei selvästikään ollut ainoa yhdistävä tekijä, saati minä. Neljänneksi naiseksi porukkaamme tuli kesken kisan Satu, joka on ollut aikanaan toisissa kisoissa jänistelemässäni ryhmässä. Hän moikkasi 20 kilsan kohdalla ja liittyi saman tien messiin.

Johannan ja Anskun kanssa virittelimme itseämme ennen kisoja ja etsiskelimme yhdessä lyhyimmät vessajonot. Juoksin Anskun kanssa 20 kilometriin sakka, jolloin hän otti loistavan spurtin maaliin. Kun oli mun vuoroni päättää juoksu parisen tuntia myöhemmin, hän oli siellä odottamassa mua yhdessä Johannan kanssa. Mikään ei ole ihanampaa, kuin kuulla rakkaiden ihmisten huutavan nimeäsi maaliin tullessa <3

Johanna, Ansku ja allekirjoittanut

Erottuamme Anskusta puolimaratonin viimeisen kilsan kynnyksellä, jatkoimme Sadun kanssa juoksua rinta rinnan seitsemisen kilometriä ja tapasimme taas Samppalinnan maauimalan pukuhuoneessa. Porukkamme oli taas täysilukuinen saavuttuamme Tintå ravintolaan pikaiselle energiatankkaukselle. Bussimatka takaisin Helsinkiin hurahti hyvässä seurassa hetkessä.

Nyt meillä on oma joukkue, Paavon tytöt, joka valtaa ensi kesänä Forssan ja tekee paluun Paavolle. Parhaat ideat syntyvät aina mahtavassa porukassa ja juoksuendorfiineissä. Kiitos ihanat Paven likat, teitte elokuisesta lauantaista merkityksellisen!

... mutta ei juostessa.

Kauden pääkisaan on aikaa vielä tai enää, laskentatavasta riippuen, kuusi viikkoa. Sain tarkat speksit Paavon juoksemiseen, eikä niistä ollut luistamista. Ei, vaikka olisi moneen otteeseen tehnyt mieli. Uudenlainen lähestyminen kuningasmatkaan tuntui kuitenkin kutkuttavalta. Juoksin maltillisilla sykkeillä aina 32 kilometriin asti. Sen jälkeen sain aloittaa revittelyn.

Kiitos Anskun, maltoin pitää sykkeet aisoissa sen ajan ja ylikin, jonka juoksimme yhdessä. Alku tosin näytti huolestuttavalta, sillä eksyimme toisistamme jo lähdössä. Onneksi Anskun kanssa startanneet juoksukaverimme kertoivat mut ohittaessaan, että hän oli tulossa perässä mua etsiskellen.

Välillä himmasin vauhtiamme ja sain kuin sainkin pidettyä sykkeet aisoissa. Vauhtimme oli miltei sekunnin tarkkaa tykitystä kilometristä toiseen. Pari virkistävää kaatosadekuuroa jäähdytti mukavasti koneistoa ensimmäisellä kierroksella. PNM:n perinteiden mukaisesti saimme kyllä osamme myös auringon yltäkylläisestä hyväilystä.


Hei mitä siinä maratonreitillä on välillä 21-24 km? Kateltiin tuloksia ja kaikilla on siinä kohtaa "kupru". 

Ystävät elivät kisaa myös somessa samalla kun me maratoonarit tahkoimme omaa loppuosuuttamme. Nuo Tarjan mainitsemat kilometrit olivat koko kisan haastavimmat. Siinä vaiheessa, kun puolimaratoonarit saivat jäädä maaliin, me jatkoimme eteenpäin kohti tuulta ja koko maratonin ehkä tylsintä epämääräisintä osuutta. Vaikka tuuli ei ollutkaan myrskylukemissa, niin kyllä se silti navakalta tuntui, varsinkin lyödessään päin naamaa. Me maratoonarit olimme tosi vähälukuisia, tai mitä nyt yksi juoksija liimautui Sadun ja mun peesiin. Me kaikkea muuta kuin hongankolistajat saimme toimia tuulenhalkojina. Tulipa sekin koettua. Muuten oli aavaa asfalttia... ja sitä tuulta. Onneksi pääsimme tältä kiekalta ennen pitkää takaisin joenrantaan ja 27 kilsan kohdalla Aurajoen toiselle puolelle matkaamaan kohti linnaa, satamaa ja Ruissaloa. Olisin mieluummin ottanut kaksi identtistä kiekkaa, kuin tämän "kunniakierroksen" yhdistettynä lyhennettyyn Ruissalo-kierrokseen.

Hoka-lähettiläänä pääsen testaamaan eri tossumalleja juoksukauden aikana. Sain yllätyksekseni kisakiitureiksi haaveilemani Carbon X:t pari päivää ennen maratonia.  Kuuden testikilometrin jälkeen päätin korkata ne kunnolla Pavolla. Uskalsin tehdä tämän (vaikka ei suositeltavaa olekaan), sillä olen ennenkin aloittanut Hokiin tutustumisen suoraan kisoista. Kunhan olen juossut toisen mokoman lenkeillä, teen tossuista erillisen arvion. Tässä paljastan kuitenkin jo sen verran, että mua hymyilytti aika paljon noiden 42 kilsan aikana. 

Nipistä yksi metri sieltä ja toinen täältä

Kiitos liikenteenohjaajien, näissä geimeissä en nähnyt kertaakaan edes vähältä piti -tilannetta. Sain yhdeltä ohjaajalta myös apua sotkeuduttuani kuulokepiuhaan. Tosin autojen lisäksi meitä juoksijoita olisi pitänyt kaitsea kovalla kädellä. Myönnän, että ensimmäisellä kiekalla, linnan jälkeen, Schenkerin varikon tietämillä, kaarsin muiden juoksijoiden kanssa ajotiellä, useita metrejä jalkakäytävällä sijaitsevan sinisen viivan väärällä puolella. Liikenteenvalvoja oli risteyksessä pitämässä autojonoa paikoillaan, eikä hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta pitää meitä juoksijoita aisoissa.

Mulla jäi tosi paha maku oikaisemisesta, mutta tässä tilanteessa menin useasatapäisen ryhmän vietävänä. Päätin, etten huijaisi itseäni lyhentämällä reittiä, mutta huomasin varsinkin viimeisen kympin aikana, että muutama juoksija meni aina sieltä, missä vain oli mahdollista lohkaista virallisesta reitistä metri, kaksi tai kymmenen. En usko, että he olivat ainoita, joilla kiusaus kävi liian suureksi. Toivottavasti ensi vuonna reitillä on enemmän valvojia ja merkkinauhaa.



Musta ei ole rutistamaan

Ruissalon hivutusmäet eivät olleet tappavia, mutta niissä oli kyllä hyvä pitää vauhti maltillisena. Viimeiset kymmenen kilometriä alkoivat juuri sieltä, joten loppukirini alkoi ylämäessä hidastellessa ja alamäessä rullatessa. Mulla oli pakkomielle päästä neljän tunnin jänöjen ohi. Kiihdyttelin välillä ja ohittelin juoksijoita. He ohittivat mut jäädessäni juomapisteelle kävelemään samalla kun join. Sitten oli taas mun vuoroni nykäistä heidän edelleen. Selkien nappaaminen oli nautinnollista, mutta silti koko ajan tuntui siltä, kuin olisin epäonnistunut tässä ihmiskokeessa. Sykkeet olisivat antaneet periksi vauhdille, mutta jalat olivat jo ehtineet tottua leppoisaan menoon. Tajusin, ettei musta ole raastoon, mutta siedän tasaista, pitkäaikaista epämukavuutta.


Pumppernikkelit olivat lapsuusaikani suurimpia herkkuja. Lapsille on aina mukava viedä maralta tuliaisia ja kiitos Sadun ja Johannan avokätisyyden, saimme myös mieheni kanssa omat pumppernikkelipaketit lauantai-illan iloksi. Mun paketissani oli kolme isoa keksiä, muilla oli kuuden pienen pumppernikkelin paketit. 
Neljän tunnin alittajilla kaksi minuuttia aikaa maaliin!

Kuullessani maaliselostajien kuulutuksen, mulla ei ollut enää kiirettä mihinkään. Alittaisin neljä tuntia vaikka hölkäten, eikä mulla ollut mitään, mitä varten mun pitäisi ottaa loppukiri. Aika olisi joka tapauksessa pienoinen pettymys.

Tähän voi tosin todeta, että WHAT???

Olin salaa mielessäni toivonut alittavani Paavolla viimevuotisen Tallinnan maratonin ajan, sillä olen nyt arvatenkin paremmassa kunnossa kolmen viikon kesäisestä takapakista huolimatta. Tykitin Tallinnassa alusta loppuun samaa vauhtia, tosin paljon korkeammalla keskisykkeellä. Kymmenen kilsaa tuntui nyt liian lyhyeltä loppukiriin. Ja kyllähän mua jäi hieman kaivelemaan, että olin ikäryhmäni neljäs. Pikkumaista, tiedän. 


Voiko olla ihanampaa herkkua maalissa nautittavaksi, kuin auringon lämmittämät lähitomaatit?!

Tässä pääsenkin takaisin alun pohdintaan.

Järki sanoo, että juoksuni oli loistava, sillä se oli kevyttä ja vaivatonta. Olisin voinut jatkaa ensimmäisen kolmenkymmenen kilsan vauhtia hamaan iltahämärään (tai ainakin siltä tuntui). Tämä on vasta viides maraton, jolla olen kyennyt alittamaan neljän tunnin haamurajan. Ensimmäisen maratonin ja ensimmäisen neljän tunnin alituksen välissä ehti vierähtää 16 vuotta ja 20 maratonin verran. Mun pitäisi olla tyytyväinen aikaani ja taputtaa itseäni olalle, mutta kun ei.

Kohta 100 maratonia/ultraa tahkonut ystäväni Katja kiteytti tunteen yhteen lauseeseen:
Se on se helppous, johon on pettynyt. 

 Mitaleja jakamassa

En onnistunut mielestäni tekemään ja antamaan parastani. Silti pettymys on pakko pystyä kääntämään päälaelleen. Olen tullut siihen tulokseen, että helppo juoksu vahvistaa väitteeni, että myös minä olen hyvä juoksija. Ei mun tarvitse päästä palkintopallille todistaakseni sitä. Mun ei tarvitse myöskään alittaa SM-maratonrajaa voidakseni kulkea olkkarissa ympyrää rinta rottingilla. Itse asiassa jo maaliin pääseminen ja juoksun mahduttaminen arkeen tekee musta oman elämäni juoksumestarin.

Olen hyvä juoksija, sillä olen voittanut juoksupelkoni ja noussut takaisin lenkkipolulle keuhkotelakan jälkeen. Musta tekee hyvän juoksijan myös se, että tunnen kroppani ja itseni juoksijana. Hyvässä juoksijassa on oltava myös sopiva annos nöyryyttä.  Kykenen myöntämään itselleni, etten tiedä juoksusta ja treenaamisesta, saati taktiikoista tarpeeksi. Maraton on ollut mulle miltei aina 42 kilometrin mittainen kärsimysnäytelmä, mutta aina, kun mulla on ollut osaava valmentaja rinnallani, ensin Pasi ja siten Harri, maratoneista onkin tullut helpon mukavia, tai siis niin mukavia kuin maratonit voivatkaan olla. Loppupeleissä luotan siihen, että valmentaja johtaa mut tavoiteltuun lopputulokseen, kunhan vain teen oman osuuteni. Hänen päätöksensä perustuvat järkeen, mulla tunteeseen. Tunne on heikoin lenkkini, ei ainoastaan juoksussa, mutta niin monessa muussakin asiassa.

Kiitos Turku! Olet kaunis. 

Jäätä ja järjen ääntä

Harri Mannermaa on tehnyt mulle maratonohjelman tälle kaudelle ja hänen kehotuksestaan pistin Paavo Nurmi maratonilla jäitä hattuun. Hän on myös se järjen ääni, joka pisti lopulta palaset oikeille paikoilleen päässäni kisan jälkeen. Hän halusi, että löytäisin sen alueen, jolla voisin nauttia kisasta ja jaksaisin hyvin loppuun saakka ja näinhän lauantaina kävikin. Tämä antaa pohjan ja varmuuden seuraavaan kovempaan suoritukseen, varsinkin kun takana on rikkonainen harjoitusjakso. Jos olisin vetänyt alun kovaa ja olisin väsähtänyt, se olisi tehnyt hallaa itsetunnolle.

Lauantainen "testimaraton" antoi osviittaa siitä, miten mun kannattaa lähteä Berliinin maratonille. Varsinaista tehokasta treeniaikaa ei näiden maratonien väliin jää kuin kolmisen viikkoa, joten ihmeitä ei enää tehdä, mutta kuntoa on kuitenkin mahdollista vielä viilata.

Paavolta saaduilla eväillä pääsin ison askeleen eteenpäin pääni sisällä. Itsevarmuuteni kasvoi aimo askelilla ja sitähän hyvällä juoksijalla tulee myös olla työkalupakissaan. Myönnän että opin tällä erilaisella lähestymistavalla itsestäni juoksijana enemmän, kuin mihin olisin kyennyt tutulla taktiikallani "suoraan syvään päähän ilman kellukkeita". Kiitos Harri ohjeistasi ja Pasi kommenteistasi. Ilman niitä... no kyllähän te tiedätte ;)


ps. Mietitkö mistä otsikko tulee? No Ruissalon Mainingin kyltistä tietysti. Luin sen väärin "paniikki"  ja Ansku keksi siitä sopivan otsikon kisaraportilleni. 

2 kommenttia