Jos sinua kiinnostaa vain tulokseni kympin polkujuoksukisasta, se tulee tässä: 1:32:43, sijoitus 81/91. Jos taas haluat lukea kisakokemuksistani, jatka ihmeessä eteenpäin.
Vihdoin ja viimein tämäkin asfalttiveturi saatiin metsään kirmaamaan numerolappu rinnassa. Ilman Kyprokselta lomailemaan saapunutta juoksukaiffariani Kirsikkaa osallistumiseni olisi kuitenkin jäänyt vain ajatuksen tasolle. Ystävät ovat tärkeitä niin monella eri tapaa, myös juoksuharrastuksen laajentamisessa.
Kuva: Jarmo Koskela
Kids´ Trail Run
Samalla kisareissulla tyttärenikin, asfalttiviidakossa varttunut 10-vuotias, sai ensikosketuksen metsässä juoksemiseen. Aikuisten lailla hänkin pääsi juoksemaan mäkiä ylös ja alas, tosin vain 800 metrin verran. Yksi kiintiökaatuminenkin tuli, aivan kuten äidillään. Toivottavasti hänellä oli pehmeä alusta kuten mulla. Vain ylpeyteni kolahti hieman, hänellä toivottavasti ei edes sen vertaa.
Kirsikan poika ja minun tyttäreni juoksivat oman kisansa hieman päälle kuudessa minuutissa. Vaikka aika ei ollutkaan pitkä, siinä unohti oman tulevan juoksunsa tosi tehokkaasti. Kaikki se lasten ennakkojännitys ja jännityksen laukeaminen kisan jälkeen saivat tuntumaan siltä, kuin omakin suoritus olisi ollut siinä. Mutta ehei, oma lähtömme oli tuloillaan, yritti sitä pakoilla ajatuksissaan vaikka kuinka.
Jo lähdössä päätimme antaa muiden mennä edeltä. Pian jysähdimmekin jonoon, joka venyi koko ylämäen mittaiseksi. Ohitusmahdollisuuksia ei juuri ollut, jollei halunnut alkaa raivata uutta polkua pusikossa. Siinä mentiin juuri sitä nopeutta, minkä jonon kärjessä kävelevä / juokseva oli valinnut. Jos olisin ollut loistoaikaa hakemassa, mua olisi keljuttanut hurjasti. Nyt jonotepsuttelu kävi hyvästä lämmittelystä. Alamäissä löysin itselleni parhaan tavan kulkea. Hyppelin iloissani polkua alas. Ei ehkä optimaalisin tapa, mutta hurjan hauska.
Kuva: Jarmo Koskela
Kylläpä vaan, me eksyimme!
Suomen 100-vuotispäivänä kävin juoksemassa Paloheinän maratonin ja huvitin juoksukaveriani Katjaa sillä, että olin juoksemassa väärään suuntaan vielä viimeiselläkin (olisiko ollut 8.) kerralla. Paluu Paloheinään jännitti hieman tämänkin kokemuksen takia. En liioittele sanoessani, että eksymisen vaara on huippuiso, jos olen enemmän kuin kahdeksan kilometrin etäisyydellä kotioveltani.
Kuva: @katilaphotography
Challengerit valikoituivat kisalenkkareiksi, sillä ne sopivat niin maastoon, loskaan kuin asfaltillekin. Onneksi tällaiset löytyvät kenkähyllystäni (kiitos Hoka One One!), sillä tavallisilla lenkkareilla en olisi lähtenyt näihin kisoihin, vaikkei alusta olekaan vaativimmasta päästä.
Reitti oli tosi hyvin merkitty, mutta eihän se estä ainakaan mua eksymästä. Tulimme polulta metsätielle ja näin tutut kasvot heijaamassa. Moikkasin iloisesti takaisin. Sen sijaan, että olisin katsonut oksissa roikkuvista nauhoista, missä reitti jatkuu, seurasin edellä juoksevien selkiä. Ryhmämme kärjessä juokseva oli lähtenyt seuraamaan tavallista lenkkeilijää ja me, noin kymmenisen muuta, lähdimme seuraamaan häntä. Mulle ei ole aivan selvää kuinka pitkän kiekan lopulta teimme, mutta maaliin tullessani pysäytin kelloni kilometrilukemaan 11,3 km.
Kaikkia porukassamme olleita ei hymyilyttänyt, mutta mua asia ei rassannut sen kummemmin. Olen tottunut siihen, että mulla sattuu ja tapahtuu kisassa jos toisessakin. Tämä oli ihan iisi kunniakierros ja saimmepa samalla rahalla nauttia kisasta kauemmin.
Maisemareitti
Reittiräätäli oli iloitellut oikein olan takaa. Kauniille reitille mahtui niin kalliota, peltosuoraa, tiheäkasvuista polkua ja juurakkoa, kuin myös tiukkoja nousuja ja laskuja. Pohdimme Kirsikan kanssa moneen kertaan juostessamme, miten erilaista tuolla olisi ollut kaatosateella. Silloin olisimme lipsutelleet savimössössä ja yrittäneet pysyä pystyssä liukkaalla kalliolla.
Nämäkin puunrungot olisi päässyt ohittamaan, mutta sehän selvisi meille vasta siinä vaiheessa, kun olimme kivunneet niiden yli. Kiipeily oli hauska lisä meidän rauhalliselle metsälenkillemme.
Viimein juomapisteellä
Kun pääsimme loppumattomalta tuntuvalta peltopätkältä, oikealta heinäallergikon unelmareitiltä puiden siimekseen ja juomapisteelle, tuntui siltä, kuin olisimme olleet poluilla jo vähintäänkin puolen päivän verran. Olimme tässä ja nyt, eikä mitään muuta mahtunut kuplaamme. Luonnon vaikutus on ihmeellinen!
Selvästi osalla juoksijoista oli olut tosi kiire juomapisteeltä juomaa napatessaan, kuppeja kun löytyi tien vierustalta vielä pienoisen matkan päässä. Meillä ei Kirsikan kanssa ollut mitään hoppua. Aikaa riitti myös juomapisteellä jutusteluun. Tiesimme, että lapsilla oli hauskaa Paloheinän majan leikkitelineissä ja kuntoilualueella. Kirsikan perhettä oli myös mukana, joten meidän ei tarvinnut huolestua lastemme hyvinvoinnin puolesta.
Liikenteenohjaaja
Toisella peekoota, toisella ei
Kisamme eteni verkkaisesti, joten ehdimme jutella juostessa yhtä jos toista. Mulla syke pysyi peruskestävyysalueen alarajalla, Kirsikalla taas elimistö kävi kuumana. Hän sinnitteli todella hienosti, vaikka hänen olonsa ei ollutkaan läheskään paras mahdollinen. Juoksimme tasaisella ja alamäissä, mutta kävelimme mäet ylös ja pysähdyimme, kun oli kuvaushetken tai mustikoiden maistamisen aika. Viimeisissä nousuissa spurttasin kuitenkin mäet ylös ja odotin Kirsikkaa huipulla.
Kuva: @mausrhg
Grillin kautta maaliin
Parisen kilsaa ennen maalia nenään leijaili grillimakkaran viettelevä tuoksu. Nappasin herkkupalan grilliltä tyttärelleni tuliaiseksi, lorautin jopa hieman ketsuppia mukaan. Harvemmin sitä tulee tuotua lapselle grillituoretta kisoista.
Juoksimme Kirsikan kanssa yhdessä loppuun saakka, molemmilla makkarat käsissään. Ainakin mun makkarani katosi parempiin suihin ennen kuin multa alettiin edes kysellä kisakuulumisia. Tytär ei ollut oikeastaan edes yllättynyt makkaratuliaisesta.
Kuva: @katilaphotography
Ensikosketus otettu, mitä nyt?
Hoka-lähettiläskamuni Henkka kysyi, josko polkukärpänen puri jo heti ensimmäisissä polkujuoksukisoissa. Täytyy myöntää, että näin tuli käyneeksi. Tällaisesta lähikisasta oli hyvä aloittaa, varsinkin kun Helsingin keskustasta pääsee julkisilla suoraan lähtöviivalle. Enköhän ole kisassa mukana ensi vuonnakin, jos vain aikatauluni täsmäävät kisojen kanssa.
Ihan en vielä uskaltaudu yksikseni poluille treenaamaan, mutta kokeneen kaverin kanssa juokseminen houkuttelee hurjasti. Juoksukunnossa-blogia kirjoittava Ansku vähän lupaili, että veisi mut jossain vaiheessa poluille ja niinpä odotan jo innolla, koska mennään!
Makkarakin ihailee hienoja maisemia ennen toiseksi viimeistä laskua.
HUIPPUA POPPIS! Ei vitsit, mikä reissu teillä. Rapsasta oli aistittavissa todellista polkujuoksuiloa. Kaiken kruunasi toi makkaran kanssa maaliin - mistä sä sen sait? :) Tää teidän reissu kyllä todellakin osoitti sen, ettei kaiken tarvitse olla niin vakavaa ja kisoissa voi nauttia! Nyt mennään seuraavan kerran sitten Helsingin poluille lenkille, kun sinne päin suuntaan ;)
VastaaPoistaOi ihana Satu, niin mennäänkin metsään! Mä näytän miten sinne päästään, sä ohjaat meidät sieltä pois <3 Ilmeisesti grillimakkarapiste on kisan perinne, näin ainakin ymmärsin. Siinä olisi voinut jäädä itsekin nautiskelemaan ja ukaan olisin näin jälkipään juoksijana saanut vaikka useamman. Oli kyllä hauska reissu!
Poista