Pakkopullaa

Kieltäydyin helatorstain picnicillä kuohujuomasta, sillä olin ajoittanut 140 minuutin pitkiksen vapaapäivälle. Yleensä yritän muutenkin saada viikon pitkän lenkin pois päiväjärjestyksestä ennen viikonloppua, joten vaihtoehtoja lenkille ei oikeastaan ollut.

Kotiin päästyäni keräsin voimia lenkille lähtöön sohvalla maaten. Ehkä olisin sittenkin voinut ottaa skumppalasillisen, sillä selvästikin mulla kestäisi ennen kuin saisin lenkkarit jalkaan. Sitten mut kutsuttiinkin pöytään syömään. Ei täydellä vatsalla voi juosta, joten jatkoin sluibailua. Vihdoin puoli seiskan aikoihin mun oli pakko ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta ehtisin viettää lenkin jälkeen edes hetken aikaa hereillä olevien lasten kanssa.

Ensimmäiset kilometrit olivat takkuisia, eikä juoksu siitä sen jouhevammaksi muuttunut, kuin vasta 20 kilometrin kohdalla. Pääsin silloin takaisin kantakaupunkiin ja tiesin lenkin loppuvan pian. Se saa ihmeesti vauhtia töppösiin. Tsempatakseni itseni pöpeliköstä ihmisten ilmoille, mun oli toistuvasti kysyttävä itseltäni syytä siihen, miksi juoksen. Joka kerta vastaus oli sama:

Jotta pystyn saavuttamaan tavoitteeni.

Ei siis mitään hyvää oloon tai pään tyhjentämiseen liittyvää. Tämä oli suorittamista isolla ässällä.

Kuvia tulee otettua kesäkaudella triplamäärä talveen verrattuna. Valo houkuttelee katsomaan maailmaa linssin läpi. 

Lenkin kohokohta oli mustikkamättäälle syöksy. En satuttanut itseäni, mutta ylpeydelle se otti hetkellisesti. Mun taklaamiseeni tarvittiin maanalainen, noin puolentoista sentin korkuinen juuri. Ehkä pitäisi opetella nostelemaan jalkoja, kun poikkeaa asfaltilta polulle? Mulla taitaa olla monella tapaa erittäin pitkä matka Karhunkierrokselle tai muihin vastaaviin kisoihin.

Pyllähtämisestä jäi vain pieni kuoppa polulle ja sotkua sukkiin, ei sen kummempaa. 

Koko lenkin ajan mua häiritsi se, ettei kukaan väistänyt, vaan sain aina olla se, joka kiertää ajotien kautta leveänä rintamana etenevän kaverikolmikon ohi. Ja noita kolmikoita ja vastaavia riitti ihan tarpeeksi ilta-auringossa vaeltamassa. Aivan kotini lähellä meinasin jäädä kaiken lisäksi auton alle. Taisin olla niin näkymätön, että ylittäessäni katua kuski ajoi kohti ja sai pysäytettyä autonsa muutaman sentin päähän. Kun siirryin edestä pois ja olin aikeissa mennä sättimään, kuski painoi kaasua ja hävisi saavuttamattomiin. Että mua raivostutti!

Etsi kuvasta kaksi pesää. 

Matalalento kuuluu juoksuun samaan tapaan kuin mielettömät endorfiinimyrskyt. Ne seuraavat toisiaan, eikä koskaan voi olla aivan varma, millaiset fiilikset odottavat lenkin jälkeen. En hätäänny muutamasta alavireisestä lenkistä, mutta jos niitä alkaa tulla enemmän, mun on parasta alkaa tutkia, mistä ongelman ydin löytyy:

• Olenko palautunut tarpeeksi hyvin edelliseltä lenkiltä?
• Olenko juonut tarpeeksi?
• Mitä olen syönyt ja kuinka paljon?
• Olenko nukkunut tarpeeksi?
• Olenko muistanut tankata rautaa?
• Olenko ollut liikaa auringossa? Olenko istunut liian pitkään tunkkaisessa toimistossa?
• Mitä muita kuormittavia asioita arjessani on, kuin juoksu?

Varmasti kysymysarsenaaliin voisi lisätä jokusen lisää, mutta varmasti näilläkin saa aloitettua solmun avaamisen, jos tarvetta siihen ilmenee.

To 30.5. | 23,25 km | 2:23:40 | 6:11 min/km