Vuonna 1995 meillä oli silloisen poikaystäväni kanssa kahdenkeskinen kisastudio. Tilasimme pizzaa ennen matsia ja saimme sen joskus loppuvihellyksen jälkeen. Olut upposi kyllä ilman kyytipoikaakin.
Lähdimme kultahuumassa keskustaan ja kuinka ollakaan, kun kävelimme baarin ohi, josta vietin vapaailtaa, mut kiskottiin tiskin taakse hommiin. Asiakkaita oli neljä yhtä neliötä kohden, eikä ketään haitannut, vaikka olin itsekin hieman hiprakassa. Kunhan osasin täyttää tuoppeja, avata pulloja ja laskea vaihtorahat oikein, kaikki olivat tyytyväisiä. Sinä iltana ei väsätty cocktaileja, eikä muutenkaan hienosteltu.
Olen miettinyt tänään pääni puhki missä mahdoinkaan olla kultajuhlinnan aikaan vuonna 2011. Mulla ei ole pienintäkään hajua. Katsoin jopa juoksupäiväkirjastani, josko olen ollut silloin lenkillä. Ei merkintää. Sen sijaan mulle selvisi, että treenasin keväällä 2011 Tukholman maratonille 92 kilometrin verran. Maaliin tulin ajassa 4:38. Vaunukävelyille kiitos tuostakin suorituksesta.
Kisahulinasta oli mahdoton saada edes tyydyttäviä kuvia. Niinpä viikonlopun menojen kuvat saavat käydä kuvituksesta. Lauantaiaamu alkoi Lintsillä perinteisissä merkeissä.
Jos meillä olisi sattunut olemaan eilen televisio päällä loppuottelun aikana, olisin varmasti jumittunut katsomaan sitä. Lätkä ei jaksa kuitenkaan sytyttää mua enää edes tällä tasolla pelatessa. Maailmanmestaruuskisoja on yksinkertaisesti liian tiuhaan tahtiin, joka vuosi. Penkkiurheilun sijaan lähdin juoksemaan. Mua ei vielä nukuttanut ja sadekin lakkasi, joten miksipä en olisi mennyt.
Näin miehiä hermosauhulla ennen viimeisen erän alkua ja Olympiaterminaalin kohdalla tapasin toisen yöjuoksijan. Muuten sain olla ihan yksin. Miltei kaikissa asunnoissa paloi ainakin yksi valo tai vähintäänkin tv:n kajo tunki hämärään yöhön.
Sunnuntaina oli kahden kymmenvuotiaan yhteissynttärit. He kehittivät aasinhännästä modernin version. Tanhupallo piti saada skeittilaudalle.
Kaivarissa avoimista ikkunoista alkoi kuulua hillittyä hihkumista ja koiranulkoiluttajia alkoi näkyä siellä täällä. Matsi taisi päättyä. Bulevardilla äänimaailma oli jo täyttä huutoa ja Stockan kohdalle päästyäni huomasin, että kaupunki oli räjähtänyt. Karjuvat, huutavat, nauravat ja onnesta itkevät massat valuivat alas kohti Mantaa. En kuitenkaan seurannut mukana, vaan oikaisin kotiin Senaatintorin kautta.
Suomen lätkämestaruutta enemmän mua kosketti tämä kuva, Jaakko Eskelisen mieletön juoksu sekä lukuisten Karhunkierroksella juosseiden kisa- ja kuvaraportit.
Näin keskustassa asuvana saimme nauttia juhlinnan äänimaailmasta puoli kahteen saakka. Tai ehkä se jatkui pidempäänkin, mutta mun kisakestävyyteni ei ihan siihen yltänyt. Kotikadullamme pauhasi Finlandia, kivenheiton päässä tuuttaava autoletka pyrki torille, oli huutoa, laulua ja hälytysajoneuvojen sireenien ulvontaa. Kaikki tapahtui lähellä ja silti olin onnessani, ettei mun tarvinnut olla tapahtumien ytimessä. Aikamoinen tylsimys, enkö olekin?! Olin iloinen lätkäjoukkueemme puolesta, mutta vielä onnellisempi olin hyvin sujuneesta yöjuoksusta. Ensimmäistä kertaa aikoihin juoksu tuntui kevyeltä.
Su 26.5. | 10 km | 1:00:00 | 6 min/km
Ei kommentteja