Lyhyellä varoituksella lenkille

Perjantain ja lauantain välisenä yönä jorasin, tanssin ja pogosin. Ilta taipui yöksi ja unet jäivät vähiin. Tanssilihaksissa tuntui makealta vielä sunnuntaiaamunakin.

Kyllähän mä olin pyöritellyt mielessäni viikon päättävää kevyttä lenkkiä, mutta viikonlopun alkumetrien hummailujen jälkeen mulle ei maistunut kuin ainoastaan maittavat päikkärit. Vasta sunnuntain aurinko sai mut aamiaispöydässä lenkkifiilikselle. Olin lähdössä autokyydillä seuraamaan tyttären futsalmatseja. Vaihdoin nopeasti juoksuvaatteet päälleni, sillä mähän juoksisin sieltä takaisin kotiin. 

Juttelimme taannoin Kermiksen kanssa pitkiksistä ja niille valmistautumisesta. Olin todella vaikuttunut hänen omistautumisestaan viikon tärkeimmälle lenkille. Mullahan valmistautuminen on hieman samankaltaista, kuin maratonille lähtö. Riittää, että ehdin lähtöviivalle jotakuinkin kaikki kamat kasassa. Ehkä olen unohtanut syödä lounaan kolmena edellisenä päivänä, enkä ole ehtinyt nukkua joko työn tai perheen vuoksi. Mutta kun kroppa tajuaa, mikä homman nimi taas on, niin kyllähän se siitä lähtee.

Tällä kertaa ajattelin tehdä toisin kuin yleensä, kiitos Kermiksen oppien. Toki tuo kymmenen minuutin varoitusaika jäi hieman liian lyhyeksi. Mutta jos jätti huomioimatta ne tosiasiat, etten ollut levännyt tarpeeksi, enkä syönyt järkevästi edellisten 48 tunnin aikana ja että lihaksissani oli jumin poikaset, niin muutoin homma oli hyvinkin reilassa. Mieheni pyöräytti mulle pikaisesti eväsleivät kassiin banaanin seuraksi. Samalla kun täytin tyttäreni juomapullon, otin itsellenikin mukaan sellaisen, vaikka normaalistihan mä en näillä keleillä kanna pitkiksellä juotavaa mukanani. Jos mulle tulee jano, etsin kahvilan tai kaupan tai sitten kärvistelen loppumatkan. 

Leipä ja bansku eivät ihan korvanneet täysipainoista lounasta, mutta olivat kuitenkin parempi kuin ei mitään. Pidin huolen siitä, etten juonut liikaa kerralla ja liian lähellä juoksun aloitusta, sillä matkan varrella ei ollut tietääkseni lukuisia ravintoloita tai kahviloita, joihin voisin kipaista vessaan. Eikä nyt ollut sopiva sää grillaukseen. Minä kun olen joutunut joskus kovan hädän keskellä pyytämään grillaavilta espoolaisperheiltä pääsyä heidän (vieras)vessoihinsa. Kertaakaan mulle ei ole vastattu pyyntööni kieltävästi.

Mua alkoi vähän epäilyttää koko juoksu, kun saavuimme pelipaikalle. Olimme kirjaimellisesti ei missään. Navigaattorikin osoitti paikaksi pellon, ei urheilukeskusta. Vaikka mulla olisi ollut paluumatkaksikin paikka autossa, silti aloin pistää matsien jälkeen jalkaa toisen eteen. Toivoin tulisesti, että olin juoksemassa oikeaan suuntaan.

Jouduin tarkistamaan Google Mapsista sijaintini useamman kerran. Vasta noin viiden kilsan kohdalla Turuntietä ylittäessäni tiesin tarkkaan, missä olen. Kauniainen on mulle tuttu paikka jo lapsuudesta ja vaikka se näyttääkin nykyään ihan toiselta, osaan silti suunnistaa sen katuja pitkin. Tuttu reitti vei vanhan kouluni ohitse Kauniaisten läpi, kohti Mankkaata ja Tapiolaa.

15 kilometrin kohdalla Länsiväylällä kelloni tilttasi juuri hetkeä ennen, kuin tyttäreni soitti. Lupailin, että olisin tunnin sisään kotona. Energiat olivat vähissä, mutta onneksi olin ottanut Kermiksen ohjeista onkeeni ja olin heittänyt juoksureppuuni Vantaan maratonilta saamani geelin. Normalistihan mulla ei olisi ollut lisäenergiaa mukanani. Kellon mukaan olisi ollut jo päivällisaika, joten ei ihmekään, että nälkä vaivasi. Pistin kännykästäni Endomondon päälle ja jatkoin matkaa.

Olin meinannut hypätä Tapiolassa metroon, mutta muhun iski roopeankkamainen piheys. Päätin, etten mä alkaisi maksaa tästä tyngästä lenkistä seutulipun vertaa. Annoin kuitenkin itselleni mahdollisuuden lopettaa Lauttasaaren kohdalla. Sinne päästyäni juoksu alkoi kuitenkin taas rullata. Ohitin Lauttasaarentiellä vanhan kotitaloni ja Kampissa juoksin entisellä kotikadullani. Aleksanterinkadulla sain mutkitella shoppailijoiden keskellä ja kuulin Senaatintorin Äänen pitkästä aikaa. Vaikutti siltä, että lapselleni lupaamani tunti pitäisi aika hyvin kutinsa. Itse asiassa alitin sen 41 sekunnilla.

Ystäväni kertoi mulle, että hänen pitkisvalmisteluihinsa kuuluu myös juoksun jälkeisen ruokailun suunnittelu ennalta käsin. Sehän onkin tosi fiksua, jotta palautuminen lähtee hyvin käyntiin riittävän ruokailun jäljiltä. Mä toivoin, että edellispäiväistä pastaa olisi vielä jäljellä, mutta kotiin tullessani tyttäreni söi pastajämiä tyytyväisenä. Se sitten siitä safkasta. Onneksi kaapista löytyi kuitenkin raaka-aineita kunnon illalliseen, jonka nautin perheen miesten tullessa futismatsista kotiin kahdeksan aikoihin. Tässä vaiheessa huutava nälkäni kuului varmaan naapuriin saakka. 

Vielä mulla on tsemppaamista pitkisvalmistelujen kanssa, mutta aika hyvin haldasin homman jo nyt, ainakin jos vertaa siihen, kuinka lyhyt varoitusaika mulla oli tällä(kin) kertaa.

10.3. sunnuntaipitkis 24,2 km | 2:38:00 | 6:33 min/km