Perheemme on aivan nuorinta myöten todellista pikakävelijäkansaa. Samanlaisia määrätietoisia muurahaisia tuntuu olevan koko Helsingin keskusta täynnä ainakin ruuhka-aikaan. Saan silloin tällöin kommentteja ulkopaikkakuntalaisilta ystäviltäni:
Teillä näyttää olevan siellä aina kiire.No, kiirehän on suhteellista. Löysin viimein paikan, jossa helsinkiläisilläkään ei tunnu olevan kiire, vaikka se olisi paikoista kenties just niitä, joissa ripeydellä on merkitystä.
Odottelin Kalasataman terveysasemalla vuoroani verikokeisiin. Taulun jonotusnumero vaihtui ja jotta kaikki sen varmasti tajuaisivat, sitä seurasi myös ääni. 160-jotain odotettiin huoneessa 20.
Nainen katsoi taululle ja huomasi hetkensä tulleen. Hän kiepsautti langan kutimensa ympäri ja asetti sen sohvalle viereensä. Nainen kaivoi laukkuaan, otti lompakon esiin ja etsi sieltä kela-korttinsa. Sitten hän asetti lompakon takaisin laukkunsa sisätaskuun ja sulki vetoketjun, pani kutimensa kassin sivutaskuun ja siirsi laukun takaisin sohvalle. Nainen alkoi kerätä ulkovaatteitaan: pipo yhteen taskuun, hanskat toiseen, kaulahuivi kaulalta takin hihaan. Kassi, kela-kortti ja takki kantoon. Sitten hän kääntyi takaisin, asetti laukkunsa sohvalle, avasi ja alkoi kaivaa sitä pienen paniikin vallassa. Jonotuslappu oli ilmeisesti kadonnut jo tässä vaiheessa kassin syövereihin. Nainen oli varmaankin unohtanut jonotusnumeronsa, eikä osannut suunnistaa oikeaan huoneeseen. Tässä vaiheessa kun numeroita oli tullut taululle jo lisää, eikä oma numero ollutkaan enää kärjessä.
Vastaavia, hitaimman kautta eteneviä oli odotushuoneessa tosi monta. Yksi pakkasi hartaudella eväänsä laukkuun, toinen etsi kylmän rauhallisesti kirjanmerkkiä, kolmas taas oli muuten vaan laiskiaisten sukua. Joillekin nimellä kutsutuille oma nimi tuntui aivan vieraalta. Kenelläkään näistä ei näyttänyt olevan minkäänlaista liikuntarajoitetta, hidaste oli ennemminkin hiuspinnin ja kaulakorun tai orastavan kaljun ja kaulusten välissä.
Oman vuoroni koittaessa keräsin kamppeeni yhdellä kahmaisulla, sillä olihan mulla ollut jo mukavasti aikaa miettiä mikä minnekin kuului. Halusin näyttää esimerkilläni, miten jonot saadaan purettua nopeammin. Pistin äänikirjan pois päältä kävellessäni ripeästi huoneeseen ja otin samalla vauhdissa korvanapit pois korviltani. Menin huoneeseen, tervehdin hoitajaa, istahdin alas, aloin rupatella ja hamuilin samalla kuulokkeitani. Minä kun osaan tehdä monta asiaa samanaikaisesti. Kuovin kuulokkeita kauluksen päältä ja alta, kurkistin myös paitani sisään. Kuulokkeet olivat kadonneet. Pyysin anteeksi, poistuin huoneesta, tein kunniakierroksen odotushuoneessa istuimeni suuntaan, noukin kuulokkeeni lattialta ja palasin hoitajan luokse. Aloitimme tervehdyslitanniat alusta. Ihan turhaan kuvittelin selviytyväni tutkimushuoneeseen yhtään sen nopeammin kuin muutkaan. Mikä lienee syynä siihen, että terveysasema saa rattaat niin päässä kuin jaloissakin liikkumaan hitaammin?
En saanut tästä käynnistä kymppiä arvosanaksi, mutta EKG-jonosta sutjakkaasti selviämisestä kenties sentään papukaijamerkin otsaan.
ps. Rivien välistä voinet lukea, että olen juoksutauolla.
Ei kommentteja