Äitikin saa sairastaa

Viimeksi esikoisen vauvavaiheessa mullakin oli mahdollisuus ottaa lungimmin, jos kurkkuun pärähti kaktus, tai elämä muuten väsytti vietävästi. Sen jälkeen en ole voinut täysipainoisesti sairastaa silloin kun sen aika olisi ollut. Yrittäjän kun on paiskittava duuneja silloin kun niitä on ja jälkikasvun elämä kun on aina yhtä vauhdikasta, oli äiti kipeä tai ei. Tai näin on ainakin meidän perheessämme.

Nyt olen kuitenkin astunut taas uuteen elämänvaiheeseen. Mun ei ole pakko olla osa arkirumbaa, se pyörii ilmankin mun panostani. Edelleenkään kukan muu ei tee töitäni, mutta lapset antavat mun sairastaa. He patistelevat mua menemään vällyjen väliin, kun vielä itse syövät iltapalaa. He käyvät välillä moikkaamassa, kun makoilen sohvalla ja osaavat ottaa välipalaa itsekin jääkaapista. Tätä osaa arvostaa, kun on tullut vuosikausia keskityttyä muiden hoivaamiseen, ei oman itseni.

Kiitos pitkien yöunien ja elämän rauhoittamisen (lue: totaalilaiskottelun), pääsin taudistani eroon nopeammin kuin mitä uskalsin edes toivoa. Ja niistä muuhun asiaan liittyvistä kokeista, joita musta otettiin tässä taannoin, ei löytynyt anemiaa kummempaa. Ei ole tietenkään tarkoitus vähätellä vaivaa, mutta otan tuon kyllä mieluummin kuin yhdenkään muun testatuista örkkimörkeistä.

Eli kunhan muistan pistää rautaa poskeen, niin enköhän pian taas saa juoksunkin kuvioihin mukaan. Normiarki pyöriikin jo muuten mukavasti.

Ensimmäinen lenkki tautisen pariviikkoisen jälkeen sujui pimeissä merkeissä Kaivarissa.