Viime viikonloppu oli yhtä juhlimista. Lauantaina juhlistimme 70-vuotiasta rakasta tätiäni ja sunnuntaina poikani puhalsi synttärikakustaan 12 kynttilää. Eipä viikonloppuun niiden lisäksi paljon muuta mahtunutkaan kuin uimakoulu ja juoksu ensimmäisistä juhlista takaisin kotiin.
Muu perhe palasi kotiin junalla ja lupailin, että enköhän mä parin tunnin kuluttua ole kopistelemassa lunta päältäni eteisessä. Muistelin, että matka Kauniaisista kotikulmille olisi noin 16 kilometrin mittainen. Lähdin matkaan kakun ja kahvin voimin. Juoksuvyössä mulla oli kännykkä ja kotiavaimet. Päälläni sentään oli tarpeeksi vaatetta kahta kauluria ja säärystimiä myöten.
Pitikö sitä jo heti alkumatkasta muistuttaa, minkä pituinen urakka oli edessä?
Lumimyräkkä oli alkanut hetkeä aiemmin ja sain tehdä töitä päästäkseni eteenpäin. Miten sitä onkaan aina vastatuulen armoilla? Toista silmää piti lepuutella välillä. Riitti, että lumimies nakkasi teräviä jäähiutaleita vain avonaiseen. Poskeni tuntuivat neulatyynyltä. Pikku hiljaa ne olivat turrat kivistelystä.
Tapiolan tietämillä huikkasin moit urhealle sauvakävelijälle, joka oli myös uskaltautunut arktiselle lenkille. Ehkä mullakin olisi pitänyt olla sauvat mukana. Ja sukset.
Huumorintajuni katosi lopulta tuuleen, kiitos espoolaisten työmaa-alueiden. Mun kärsivällisyyteni ei kestä äkillisiä muutoksia hyväksi havaittuihin reitteihin. Olen kuin pieni orava, joka pörhistelee häntäänsä, varjonyrkkeilee ja tuhisee kohdattuaan yllättävän esteen. Huulteni välistä sihahtelee ikävien sanojen valittuja konsonantteja, sudin hetken paikallani ja lähden niskojani nakellen joko takaisin päin, tai etsin korvaavan reitin. Lopulta näistä mutkista ja käännöksistä tuli kolmisen kilsaa lisämatkaa pitkikseen.
Sain edellisenä päivänä Hoka One Onen Challenger 5:t testattavaksi. Ne pääsivät heti tosikoitokseen. Varpaat olivat kosteudesta rusinan näköiset, mutta hiertymistä ei tietoakaan. Näillä työjuhdilla tulee varmasti tahkottua lähikuukausina yhdessä jos toisessakin pöpelikössä.
Kiitos toisen tai kolmannen (kolmen asteen pakkasella päässälasku on vietävän hankalaa) työmaan, löysin itseni Keilalahden pilkkopimeiden toimistorakennusten lomasta. Yhdessä kartassa kerrottiin rantareitistä ja todellisuudessa törmäsin Ei talvikunnossapitoa -kylttiin. Mua oli huijattu! Ei auttanut, kuin raivata tie taas yhdelle tietyömaalle. Sielläkin jalkakäytävät päättyivät kesken kaiken lumihankeen, eivätkä sitten jatkuneet missään. Täälläkin juoksin pitkin ajotietä. Eipä sillä väliä ollut, sillä autoja ei ollut missään, eikä kyllä ihmisiäkään. Mä olin yksin maailmassa, aika vietävän surkea ja vetämätön otus.
Pelastus löytyi äänikirjasta. Onneksi en ollut ottanut mitään tekopirteää, tyhjänpäiväistä elämänhallintasaarnausta luureihini. Siis enhän mä niitä normaalisti kuuntele, mutta hairahduin vahingossa yhteen sellaiseen parin tunnin ajaksi. Onneksi sisäinen oravani heräsi hetken kärvenneltyään, painoi stoppia ja pyyhki kirjan pois kirjalistalta. Pelastava opus oli toista maata. Mielen ollessa mustimmillaan, kuuntelin Karo Hämäläisen kisaraporttia NUTS Karhunkierrokselta (kirja: Miksi juoksen). En ollutkaan enää yksin, vaan juoksin Karon, Saara Päätalon ja Ilkka Lassilan seurassa. Olin edelleenkin kuolleen kaupunginosan syleilyssä ja omasta vinkkelistäni katsottua "ei missään", mutta olin kaikin puolin voimissani ja voiton puolella. Kaksi isokokoista kettua ilmestyi Hanasaaren alikulkutunnelista ja jatkoivat juoksuaan jäälle. En olekaan vähään aikaan nähnytkään tätä toteemieläintäni. Keskityin jalkojeni liikkeeseen. Hyvää tästä tulee.
Suosittelen kirjaa lämpimästi. Tämä ei ollut vain kokoelma yhteen harsittuja kisakertomuksia, vaan kokonaisuus, jonka myötä pääsi pureutumaan kirjailijan juoksijaminään pintasipaisua syvemmältä.
Lauttasaaressa alkoi nälkä kalvaa vatsaa ja mieltä. Hampurilaismainokset eivät tehneet oloani yhtään paremmaksi. Soitin toistamiseen kotiin kertoakseni, että olen kunnossa. Esitin myös toiveita, mitä kaikkea haluaisin syödä heti suihkusta päästyäni. Listan ykkösenä oli kananmuna (kaksi kappaletta keitettynä) ja mozzarella. Tuota jälkimmäistä en ole muistanut vieläkään syödä.
Juoksin Baanalla pitkin pyörätietä, sillä jos Helsingissä haluaa hölkötellä siivotulla kevyen liikenteen tieosuudella, pyörätie on ainoa vaihtoehto. Yksi pyöräilijöistä näytti mulle keskaria, mutta en ottanut siitä kierroksia. Orava sisälläni oli vaiti. Ne kaksi muuta mut ohittanutta olivat lauhkeita kuin lampaat. Mahduimme kyllä vallan mainiosti liikkumaan rinnakkain.
Melkein kotona!
Mua odotettiin jo kotona. Kahden tunnin aikaraja oli umpeutunut jo aikaa sitten. Riisuin lumivuoratut lenkkivaatteeni kylpyhuoneessa ja painelin saman tien tulikuumaan suihkuun. Hymyilin onnessani sulatellessani kohmeisia reisiäni. Kyllä tämä juoksevan oravan elämä voikin olla tosi siistiä!
La 19.1. pitkis lumipyryssä | 21,3 km | 2:26:14 | 6:52 min/km
Ei kommentteja