Avioliitto ei ole suorittamista, mutta kyllä pronssihäät tuntuvat siltikin aikamoiselta saavutukselta. Usein eron hetkellä kerrotaan, kuinka puolisot ovat "kasvaneet eri suuntiin". Kummallekin on tullut matkan varrella omia juttuja. Sellaisia, joiden merkitystä toinen ei välttämättä ymmärrä, tai jotka vievät liian ison siivun yhteisestä ajasta. Lapset, eikä yhteinen arki ole riittänyt suhdetta koossapitäväksi laastariksi.
Olen useasti miettinyt, olisimmeko päässet mieheni kanssa yhdessä näin pitkälle, jos vain toinen meistä olisi intohimoinen juoksija, tai juoksija ylipäänsä. Varsinkin, kun juoksu on ylittänyt toisella meistä jo aikaa sitten harrastusmääritelmän, ja on pikemminkin verrattavissa pakkomielteeseen.
En ole (onneksi) perheemme ainoa maratoonari. Oikeastaan perheemme juoksut 20 vuoden ajalta on jaettavissa viiteen eri aikakauteen. Sitä ensimmäistä yhdessä vietettyä vuotta en laske mukaan, sillä se oli kuhertelua vaalenpunaisessa höttöpilvessä. Kyllähän sen tiedät, etkö vain? Se oli pilvi, josta sinkosi sydämiä avaruuteen tähdenlennon lailla.
1. Yksi treenaa maratonille, toinen komppaa | 1999-2001
Juoksin ensimmäiset maratonini vuosina 2000 ja 2001 ystäväni kanssa. Kävimme mieheni kanssa perinteisillä sunnuntaipitkiksillä Seurasaaren ympäri ja juoksimme yhdessä satunnaisesti myös lyhyempiäkin pyrähdyksiä. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mieheni on ymmärtänyt maratoninnostukseni myös siinä vaiheessa, kun ei ole itse tahkonut niitä. Hän on ollut maalissa pelastavana enkelinä lakritsapussi repussaan ja on jaksanut kuunnella seikkaperäisiä selostuksiani niin lenkeiltäni kuin maratoneiltakin.
2. Kaveriksi maratonille mukaan | 2002-2012
Multa on kysytty, pakotinko mieheni maratonille mukaan. Olen aina yhtä ällistynyt kuullessani kysymyksen, sillä eihän ketään voi pakottaa maratonille. Älyvapaista vedonlyönneistä olen toki kuullut, mutta nekin perustuvat ainakin joltain osin omaan tahtoon.
Olin treenaamassa vuoden 2003 Tukholman maratonille. Mieheni kysyi, josko hän saisi tulla juoksemaan maratonin kanssani. Hän oli tsempparini lenkeillä ja oli joka tapauksessa tulossa mukaan Tukholman reissulle. Siitä alkoi yhteinen maratonputkemme. Juoksimme 9 maratonia rinta rinnan. Ilman mieheni apua olisin varmasti keskeyttänyt niistä jokaisen ja olisin jäänyt urputtamaan jollekin lyhtypylväälle kesken matkan. Onneksi tunsimme toisemme jo tarpeeksi hyvin, sillä alkumetreillään huojuva suhde olisi saattanut kaatua jo pelkkään kielenkäyttööni.
Juoksutottumuksemme ja -mahdollisuutemme muuttuivat, kun meistä tuli nelihenkinen perhe. Lapset menivät omien tarpeidemme ja halujemme edelle. Nykyään heistäkin saa juoksukaverit mukaan.
3. Ero | 2013-2015
Juoksutahtimme eivät osuneet yhteen yhdelläkään maratonilla. Hitaampi määräsi maratonin tahdin, eli mieheni joutui juoksumaan vauhtia, joka ei ollut hänen kropalleen taloudellisin. Hänen jalkansa huusivat hallelujaa ja kaipasivat tiukempaa askellusta. Niinpä päätimme vuonna 2013 startata yhdessä Tukholman maratonilla, mutta eron jälkeen nopeampi odottaisi maalissa hitaampaa. Mulla olikin tästä lähtien kaveri sekä lähtöviivalla että maalissa, kaikkiaan kuuden maratonin verran.
Maratonit ovat olleet meille tärkeää yhdessäoloaikaa. Itse asiassa ne olivat pitkään ainoita kahdenkeskisiä hetkiä kodin ulkopuolella ilman lapsia.
4. Soolona | 2015-2018
Aloin keräillä maratoneja joulukuusta 2015 lähtien. Tai, no ei niitä ole tullut ihan kirjaimellisesti keräilytahtia, mutta kolmesta neljään vuodessa on mulle ihan riittävä saldo. Vielä kun pääsin Pasi Päällysahon valmennukseen, aloin viettää lenkkipolulla keskimäärin tunnin verran päivässä. Miehelläni ei ollut mahdollisuutta samanlaiseen itsekkyyteen, sillä lapsiperhearjen piti pyöriä, vaikka toinen meistä juoksikin. Hänellä ei ole myöskään ollut töidensä luonteen takia samanlaista vapautta irtautua työpöytänsä äärestä, vaikka yrittäjä onkin.
Tallinnassa 2016 mieheni oli jäniksenäni 27 kilometriin asti. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun olen ollut vastaanottamassa miestäni maalissa. Tampereella (2017) hän oli heijaamassa mua ja viime syksynä hän saattoi mut Tallinnan maratonilla 24. kilometripylvään kohdalle ennen keskeyttämistään.
Apu ei ole rajoittunut kisoihin. Hän on kannustanut mua kaikin tavoin ja yllättänyt tarpeellisilla urheilukamppeilla. Yöjuoksuiltani tullessani mua on odottanut iltapala valmiina ja aamuisin olen saanut nukkua hetken verran pidempään, jotta jäykät jalkani saisivat kaipaamaansa lepoa. Hän ei ole kertaakaan kyseenalaistanut lenkille lähtöäni, eikä kisojani.
Toivottavasti olen osannut osoittaa hänelle tarpeeksi, kuinka paljon hänen tukensa on merkinnyt mulle niin maratoneilla, kuin kotirintamallakin.
5. Paluu yhteen? | 2019-
Miehessäni on käsittämätöntä juoksijapotentiaalia. Olen ihmetellyt ääneen, miksei hän ala treenata tavoitteellisesti. Olisin puolestani valmis tinkimään juoksuistani, jotta hän voisi myös toteuttaa itseään sillä saralla.
Mun elämäni on niin ohjelmoitua, että haluan edes juoksun olevan spontaania. Menen lenkille, kun siltä tuntuu ja siihen on mahdollisuus.Ymmärrän pointin todella hyvin.
Toivon, että tämä vuosi toisi tullessaan takaisin yhteiset lenkit. Lapset eivät tarvitse, eivätkä kaipaa meitä koko ajan rinnalleen. Mun vauhtini ovat kehittyneet sen verran, ettei mieheni tarvitse enää kituutella kanssani lenkkipolulla tai maratonilla. Saattaa jopa tapahtua sellainenkin ihme, että juoksemme syyskuussa Berliinin maratonin rinta rinnan. Toki sillä ehdolla, että lupaan pitää kielenkantani aisoissa tiukan paikan tullen.
Nykyään pääsemme jopa lomamatkoilakin yhteisille pyrähdyksille. On paljon mukavampi hölkätä pitkin pellon reunaa ystävän kanssa, kuin yksinään.
On hyväkin, että pariskunnilla on erilaisia intohimon kohteita, mutta juoksuhulluutta ymmärtää täysin vain toinen juoksuun hurahtanut. Jos olisimme talvijuoksijoita, juhlisimme varmastikin 20-vuotishääpäiväämme pitkiksellä Seurasaaren ympäri. Nyt skoolaamme teekupillisilla lasten mentyä nukkumaan. Niinkin on oikein hyvä!
Tähän loppuun kuuntele Albin Lee Meldaun versio kappalesta Spela min favoritvals. Ei siksi, että sen sanat liittyisivät asiaan, vaan koska se soi tällä hetkellä päivittäin olohuoneessamme.
Lähdön jännitystä Tallinnan maratonilla syksyllä 2016.
Kaikki postauksen kuvat ovat kierrätystä blogista vuosien varrelta. Yläkuvassa meidän (vamyyri)perheemme viisivuotiaan silmin.
Ei kommentteja