Hyppäsin katsomaan Vain elämää -sarjaa vasta sen kolmannella tuotantokaudella, jolloin mukana olivat muun muassa Jenni Vartiainen ja Vesa-Matti Loiri. Aloimme seurata perheen voimin myös neljättä kautta, mutta innostus siihen lopahti välittömästi. Sen jälkeen Vain elämää on saanut edetä ilman meidän neljää silmäpariamme.
Ruotsissa vastaava ohjelmaformaatti kulkee nimellä Så mycket bättre ja käynnissä on jo yhdeksäs kausi, joka on mulle ensimmäinen. Ehkä olen alitajuisesti vältellyt tätä kyynelehtimisformaattia, sillä suomalaisversiossa näin ihan tarpeeksi artistien tihrustelua.
Jo heti ensimmäisen jakson aikana tuli selväksi, että haluan nähdä tältä kaudelta jokaisen jakson. Tai no, miten sen katsomisen nyt ottaa, kelaussormi kun on aika herkässä, kun esiintymässä ovat Charlotte Perrelli tai Vikingarna-tanssiyhtyeen solisti Christer Sjögren. Todelliset helmet, joiden takia nauliudun television eteen, ovat olleet mulle uusi tuttavuus Albin Lee Meldau ja mieheni Spotify-listalla jo pitkään soinut ruotsalainen räppäri, Stor.
Jälkimmäisen Så mycket bättre -versioinnit ovat mulla viimeisimpinä lisäyksinä juoksumusiikkilistallani. Ne ovat itse asiassa tällä hetkellä ainoita biisejä, joita edes oikeastaan kuuntelen äänikirjojen välissä lenkeilläni. Vanhan hiphopparin sydän sulaa ja tunteet lehahtavat pintaan näitä kuunnellessa. Ja onhan musta ruotsi myös yksi hienoimmista lauletuista kielistä.
Musiikki on vahvasti makuasia, mutta kuuntele edes Stockholm står kvar, Mitt liv (feat. Yoel905) ja Säga mig (feat. Jirell). Mulla nousee iho kananlihalle niitä kuunnellessa, vaikka vääntäisinkin samalla exceliä ja yrittäisin kiriä duunilistaa loppuun. Tällaisten kolmiminuuttisten vuoksi olen valmis tirauttamaan muutaman kyyneleen. Vai onkohan syynä sittenkin se lähestyvä dedis?
Ei kommentteja