Ensin maratonviesti, sitten puolikas kahdessa pätkässä – Vantaan maraton 2018

Enpä olisi kuvitellut, että juoksisin lokakuussa lyhythihaisessa paidassa ja lyhyessä juoksuhameessa. Meitä Vantaan maratonin eri matkoille osallistuneita hemmoteltiin lauantaina niin säällä, kuin järjestelyilläkin.

Kunhan selviäisin edes kotoa kunnialla

Aivojen normaalitoiminnalle saa toivottaa hyvästit viimeistään herätyskellon soidessa kisa-aamuna. Pienetkin rutiinit tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Ei luulisi, ettei kahvinkeitto voi olla usean kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen vaivalloista, mutta kisa-aamuna siitäkin saa tehtyä äärimmäisen monimutkaista. Ja entäs ovesta ulos pääseminen? Vaikka kaikki olisi kuinka hyvin suunniteltu, unohdan itseni nysväämään kaikkea epäolennaista. Olin ovella vasta viisi minuuttia aikataulusta jäljessä, mutta apteekissa jonottaminen kasvatti kuilua huolestuttavasti.

Miksi mun piti olla latvastani niin laho, etten muistanut käydä lääkeostoksilla jo ennen kisapäivää? Ja toisekseen, miksi lähitienoon vanhusten piti olla liikenteessä täsmälleen samaan aikaan kanssani?

Multa tuli tähän narikkaan kasseja tuplaten. 

Lämpimiä halauksia ja muutakin lämmittelyä

Onneksi Riihimäelle menevä juna pyyhältää matkalla Tikkurilaan kaikkien asemien ohi Pasilaa lukuunottamatta. Sain pelastettua sillä sen vartin, jonka olin hassannut aamun aikana. Elämä on turhan usein minuuttipeliä muuallakin kuin lappujuoksuissa.

Kuuntelin äänikirjaa kävellessäni junalta Tikkurilan liikuntapuistoon ja havahduin kuulokkeiden läpi kuuluvaan vienoon huutoon. Katjahan se siellä juoksi perässäni. Hän taisi saada siinä mukavat verkat aikaiseksi. Ties kuinka kauan joukkuekaveri olikaan huudellut perääni? Ihana tavata näitä mun puolihulluja juoksuystäviäni! Jo pelkästään siinä on hyvä syy osallistua juoksukarkeloihin.

Me olemme aina vimpan päälle hehkeitä.

Kisapaikalla on aina mukava härdelli päällä. Mulla ei pyörinyt vieläkään yhtään aivosolua pääkopassa, joten KU-58:n Marika sai selittää mulle useamman kerran numerolapuista. Sain kuoressa puolimaratonin jänistysnumerot ja toisessa kädessä roikotin joukkueemme viestinumeroita. Hakaneulojen piikitys kasvatti vaikeuskerrointa ja 24:een laskeminen (hakaneulat) oli hurjan hankalaa. Kiitos Marika pitkäpinnaisuudesta! 

Pauliina soitti ja kertoi olevansa hukassa. Niin meistä taitaa aina olla joku. Tästä helsinkiläisestä ei ollut pienintäkään apua, mutta onneksi joukkueemme ilopilleri saapui pian omin avuin paikalle. Jatkoimme häröilyä vaatteita vaihtaen, sillä Katjan ensimmäinen osuus ja maratonin lähtölaukaus olisivat tuota pikaa.

Sinne Katja katosi, isoon juoksijamassaan. Me lähdimme Pauliinan kanssa sisälle lämmittelemään ja pian saimme joukkueemme ankkurin, Kukkiksen seuraksemme. Ilman häntä olisin varmastikin taas kerran unohtanut lämmitellä ennen juoksurevittelyä.

Sykkeet nousivat jo lämmitellessä kattoon. Mulla oli selvästikin haasteelliset juoksut edessä.

No, neljän tunnin kuluttua juoksurumba olisi ohi. 

Spekulointia sijoituksista

Vaikka me kultamunat emme olleetkaan liikkeellä veren maku suussa, silti spekuloimme edellisenä päivänä keitä kaikkia viestillä olisikaan juoksemassa. Aluksi näytti siltä, että meitä olisi vain kolme naisjoukkuetta, mutta neljäs löytyi miesten viestin lähtölistalta. Poikani oli toivonut, ettei joukkueita olisi kuin kolme, jotta pääsisimme varmasti palkinnoille.

Tiesimme, että Helsingin Juoksijoiden kaksi joukkuetta ovat terästä, eikä meistä olisi tänä vuonna heille vastusta. Lahden Ahkeran joukkueessa olisi myös vahvoja juoksijoita. Olimme varmaan kaikki jo tuudittautuneet neljänteen sijaan, kunnes kuulimme, että lahtelaiset olivat joutuneet vaihtamaan miesten sarjaan. Joukkueesta oli yksi sairastunut ja he olivat saaneet paikalle miespuolisen tuuraajan.

Vaikka olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, ettei palkintosija ole se tärkein, vaan hauskanpito ystävien kanssa, silti tieto sai mut hengittämään helpommin. Me saisimme pronssia, kunhan vain kaikki päsisivät maaliin. Toisaalta olisi ollut mukava saada aikaiseksi kunnon kisa.

Mulla on näitä kaksi, omani ja Katjan. Viimevuotisista palkintolaatoistamme toinen meni rikki ja toinen jäi kisapaikalle. Jälkimmäinen näistä on kulkenut Harri Mannermaan taskussa tapahtumasta toiseen siltä varalta, jos sattuisin olemaan paikalla. Arvaat varmaan, kenen hallusta se löytyy nyt?!

Maratonviesti

Viestikarsinassa oli hyvä fiilis. Me kaikki odotimme viestin ykkösjuoksijoita hymyssä suin. Missä järjestyksessä pääsisimme omille osuuksillemme? Pauliina ja Kukkis huusivat mulle, että sieltä Katja tulee, mutta enhänn mä nähnyt mitään. Mutta sitten tunnistin hänet... punaisista villalapasista! Oli mahtava kuulla tsemppaukset. Ainakin Pasin äänen tunnistin, omista joukkuekavereistani puhumattakaan.

Päätin lähteä tavoittelemaan himpun verran alle viitosen keskaria, sillä musta ei ole samanlaiseksi raketiksi, kuin parisen vuotta sitten. Tämä on erilainen juoksuvuosi ja olen täysin sinut sen kanssa.

Ensimmäisen kolmanneksen aikana muhun iski armoton potutus, sillä kaikki ohittivat mut, mä en pystynyt ohittamaan ketään. Olin jo varma, etten enää ikinä osallistuisi viestijuoksuun, mutta mustat ajatukset sulivat saman tien, kun havaitsin rakkaan Erkun heijaamassa tien poskessa. Aurinko alkoi saman tien paistaa myös ajatuksissani.

Aloin himmata muutamaan kertaan nähdessäni sykkeeni, mutta tein pian nopean korjauksen, sillä kolmantena juokseva Pauliina tarvitsi jokaisen säästämäni sekunnin vaatteiden vaihtoon maratonviestin ja puolikkaan välissä.

Moni ohitseni juossut moikkasi ja tsemppasi mua. Se tuntui tosi hyvältä! Vantaan maratonin hyvä fiilis on tarttuvaa. Itse pääsin ohittelemaan muita vasta viestinvaihtoalueella, sillä suurin osa maratoonareista hidasti tankkauspisteellä juomaan ja syömään.

Läiskäsin Pauliinan kättä viestin vaihdon merkiksi ja hän lähti omalle osuudelleen.

Tällä kertaa emme saaneet meistä kultamunista (joka myös K2-P2 -joukkueena tunnetaan) yhteiskuvaa. Kuvissa Pauliina, Katja, minä ja Kukkis. 

Puolimaratonin jänistäminen

Mulla oli hyvin aikaa käydä suihkussa, vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja vetää pikaenergiaa wienerin muodossa. Se on toiminut mulla ennenkin maratonilla, joten miksi ei tälläkin kertaa? Tapasin jäniskaverini Nooran infotiskillä ja kolmas meistä kahden tunnin jänöistä, Tapio, liittyi seuraamme lähtökarsinassa. Tällä kertaa en tarvinnut sen kummempia lämmittelyloitsuja, vaan sen sijaan venyttelin juoksun jähmettämiä työkalujani.

Eihän tässä ollut mitään järkeä, mutta eipähän tarvinnut juosta oman viestiosuuteni jälkeen kolmea kierrosta, kuten viime vuonna. Nyt riitti kaksi.

Alku meni sumpussa juosten ja omaan tavoitevauhtiimme oli hankala päästä. Parisen tyyppiä olisi saattanut päästä massasta läpi, mutta parisenkymmentä juoksijaa ei missään tapauksessa. Onneksi saimme ennen pitkää suunnitellusta vauhdista kiinni. Kerroin jokaisella kilometritolpalla kuinka paljon olimme kulloinkin aikataulusta jäljessä. Olimme varmoja, että pystyisimme kirimään nuo kallisarvoiset sekunnit kiinni ilman, että joutuisimme juoksuttamaan porukkaamme kohtuutonta vauhtia.

Jänisten olisi hyvä pitää fiilistä yllä, mutta myönnän, että keskitin kaiken energiani vauhtimme ylläpitämiseen. Maratonviesti painoi jonkin verran jaloissa. Onneksi pupukaverini olivat seurallisia ja hoitivat homman minunkin puolestani.

Iloinen jälleennäkeminen kahden tunnin juoksijoiden kanssa. Harmaissa Vantaan maratonin paidoissa  jäniskaverini Tapio ja Noora. 

Olisin kuvitellut, että jalat olisivat tehneet tenän tai sykkeet olisivat keskeyttäneet juoksun, mutta tällä kertaa ongelma oli tuttuakin tutumpi. Vatsa! Vilun väristykset alkoivat yhdeksän kilometrin kohdalla ja heti siihen perään sain armottomat vatsakouristukset. Oksentaminen tuntui parhaalta vaihtoehdolta, mutta en voinut tehdä sitä kaikkien jänistettävien nähden. Oksu syö kenen tahansa juoksumotivaatiota. Jos olisin mennyt puskaan, en olisi saanut porukkaamme enää kiinni kuin spurttaamalla. Siihen ei kroppani olisi kuitenkaan taipunut. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi keskeyttäminen.

Sovimme, että jättäisin porukkamme päästyämme kierroksen loppuun. Tulisin ehkä heitä vastaan heijaamaan, jos vain kykenisin. Annoin läksiäisiksi väliaika-excelini Nooralle. Olimme kirineet kymmenessä kilometrissä sekunnit kiinni ja porukkamme oli aloittamassa uutta kierrosta täsmälleen oikeaan aikaan.

Katselin hetken juoksijoita. Juoksuystäväni Kermis (eli Tarja) ohitti vahvalla askeleella kisakeskuksen ja pääsinpä näkemään Katjankin. Hän jatkoi oman viestiosuutensa jälkeen vielä kaksi kierrosta opasjuoksijana. Se olikin viimeinen kerta kun näin hänet maratonlauantaina, sillä Tampere ja seuraavan päivän Wihan kilometrit odottelivat jo häntä. Tällaista se on meidän kultamunaporukassamme. Kun yksi tulee, toinen menee.

Upeat Helsingin Juoksijat. Onneksi olkoon joukkuekullasta ja -hopeasta!

Palkintojenjako ja vähän muutakin ohjelmaa

Tunsin itseni petturiksi, vaikka eivät jänisteltävät mua oikeasti tarvinneet. Olihan siellä joka tapauksessa kaksi pro-jänistä viemässä isoa kourallista puolimaratoonareita kohti unelmaansa, eli kahden tunnin alitusta. Ja hyvä niin!

Pyysin erästä heijaajaa poistamaan selästäni kahden tunnin läpyskän ja menin häntä koipien välissä kisakeskukseen. Olisi päästävä vessaan ja pian!

Seuraavat hetket olivat yhtä lystikästä kaaosta. Yllätäen meidän pitikin juosta maratonviestin palkintojenjakoon. Siellä Helsingin Juoksijoiden joukkueet jo seisoivat ykkös- ja kakkospalleilla. Meille kolmelle oli kolmospodiumpaikalla hyvin tilaa. Kukkis oli juossut loistavan ankkuriosuuden ja Pauliina oli joutunut keskeyttämään puolikkaan samasta syystä kuin minä. Pronssi sai mun ajatukset hetkeksi vessan kaipuusta toisaalle.

Posliinin halaaminen sai olon virkistymään. Sanoisinko, että mulla oli peräti kevyt olo sen jälkeen. Join varovasti tarjolla ollutta Mehukattia ja päätin lähteä kokeilemaan jänistystä uudemman kerran.

Mutta sehän on auto!

Päivän viimeiset 5 kilometriä

Kävelin ripeästi reitin puoliväliin, joka oli aivan urheilupuiston vieressä. Yllättävän moni juoksija kyseli multa, miksi hengailen reitin varrella, enkä ole jänistämässä. Kun multa kysyttiin, voinko hyvin, en valehdellut tippaakaan, kun sanoin, että mulla on kaikki ok. Tyhjennysoperaatio oli auttanut.

Sieltä meidän porukkamme jo tulikin. He olivat juosseet hieman yli puoli tuntia ilman mua. Tapio ja Noora olivat tehneet loistotyötä! Helppohan mun oli tulla "tuoreilla jaloilla" ja kevyenä uudestaan mukaan.

Päivän aikana tuli juostua kaiken kaikkiaan 27,9 kilometriä. 

Pitkis neljässä pätkässä vk-alueella. En aio toista tätä ihan heti. 

Tapio hivuttautui meistä eroon suunnitelman mukaisesti pari kilometriä ennen maalia ja vei maaliin ne, joilta irtosi vielä nopeampia kilometrejä. Noora tsemppasi porukkaamme ja mä keskityin juoksuttamaan erityisesti Marikaa, jonka kanssa olimme olleet yhteydessä jo ennen Vantaan maratonia. Marikan juoksuvalmentaja Pasi oli varma, että kahden tunnin alitus olisi nyt ajankohtainen ja olin luvanut auttaa Marikaa siinä. Hän olikin yksi suurimmista syistä, miksi tulin takaisin reitille. En halunnut pettää lupaustani. Virallista puolimaratonaikaa tärkeämpää oli nähdä maaliin päässeiden ilo.

Onnittelut teille kaikille porukassa juosseille! Oli ilo viettää lauantaita sisukkaiden juoksijoiden seurassa!

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Häröily jatkui vielä juoksun jälkeenkin, sillä olin taas tuttuun tapaan juoksun jälkeisessä humalassa. Yleensä mulla on aina tulipalokiire kisapaikalta, mutta tällä kertaa mulla ei ollut mihinkään kiire. Perhe jaksoi kyllä odottaa ja teki hyvää päästä purkamaan fiiliksiä tuoreeltaan Kukkiksen kanssa oluttuopin ääressä. Aika pysähtyi hetkeksi. Olimme vain me, kaksi kultamunaa.

Reitin varrella oli tosi mukavasti kannustajia. Downtown 65:n kannustuspaikka on aina yksi äänekkäimmistä. Juoksen heidän ohitseen himpun verran ryhdikkäämmin ja lennokkaammalla askeleella, kuin normaalisti juoksisin. 

Takuuvarma ja tasalaatuinen Vantaan maraton

Tämä juoksuvuosi oli hyvä lopettaa Vantaan maratonilla. Vantaan reitti on tasainen ja nopea, mutta yksin se ei riitä loistavaan juoksutapahtumaan. Vantaan maratonin sielu ja sydän ovat ne lukuisat ihmiset, jotka tekevät sen eteen töitä. Liikenteenohjaajat, infotiskin porukka, kahvilan tädit, ensiavun porukka, narikan hoitajat... He kaikki hymyilivät, auttoivat ja tsemppasivat. Nämä saattavat kuulostaa ylisanoilta, mutta jos epäilet että valehtelen, tule itse toteamaan sama.

Ajattelin olla taas ensi vuonna keskellä noita ihania ihmisiä ja hymyileviä kanssajuoksijoita. Vielä mulle ei ole kirkastunut mille matkalle tai mille matkoille aion osallistua, mutta ympyrä on jo pistetty kalenteriin oikealle kohdalle.

Suvi Miettinen voitti naisten FunRunin, eli 1/4-maratonin. 

Meidän ajoillamme oli eroa vaatimattomat 12 minuuttia ja 51 sekuntia. 

La 13.10. Vantaan maraton

maratonviesti 10, 59 km | 52:31 | 4:58 min/km

puolimaraton, 1. osa 10, 7 km | 1:00:02 | 5:37 min/km

puolimaraton, 2. osa 4,94 km | 27:28 | 5:34 min/km