Syksyn jo perinteeksi muodostuneet futisperjantait ovat tältä kaudelta ohi. Toki pelejä on riittänyt muillekin arki-illoille ja turnauksia viikonlopuille, mutta erityisesti kouluviikon päättäneet illat ovat jääneet mieleen. Eikä vähiten siksi, että lapset alkavat olla aika nuutuneita viikonlopun alkaessa.
Lasten matsit on ripoteltu pitkin Helsinkiä mahdollisimman kauas kotoa ja julkisilla matka sinne ja takaisin kestää aina vähintäänkin pienen ikuisuuden. Lapset eivät ole kuitenkaan vielä kertaakaan valittaneet, sillä he ovat päässeet miltei joka kerta kimppakyydillä suoraan kentälle. He ovat saaneet ladata akkujaan (tai koetella kuskin hermoja) parisenkymmentä minuuttia autossa istuen. Ei pysäkeillä sateessa odottelua, eikä kilometrin mittaista kävelyä päättäriltä kentälle.
Olen todella kiitollinen kaikille niille futisvanhemmille, jotka kuskaavat myös lapsensa joukkuekavereita matseihin autoillaan. Se helpottaa hurjasti meidän autottoman, urheilevan lapsiperheemme logistiikkaa. Auton paikat on varattu lapsille ja me vanhemmat mahdumme mukaan, jos autollisia on menossa useampia. Muussa tapauksessa on parasta ottaa HSL:n reittikartta esiin. Tai kuten yksi kuskina toiminut äiti heitti vitsinä:
Sähän voisit vaikka juosta sinne Lassilaan.Otin vitsin tosissani ja ilmestyin kentän laidalle hikisenä juuri ja juuri ajoissa. Kuskia alkoi naurattaa. Tuon kerran jälkeen muut vanhemmat ovat olleet yllättyneitä, jos en ole ollut hiestä litimärkä ja juoksukamat päällä kentälle tullessani. Kuivat vaatteet ja ylimääräinen takki ovat kulkeneet pelipaikalle kätevästi lapsen futisrepussa. Sieltä olen myös kaivanut juomat ja eväsbanaanit esiin.
Välillä matsit ovat alkaneet aivan liian pian työpäivän jälkeen. Niinpä mun on pitänyt ajatella luovasti, jotta ehtisin nähdä myös ensimmäisen matsin kokonaisuudessaan. Tällaisissa tilanteissa kaupunkipyöristä on ollut tosi paljon apua. Esimerkiksi Kivikkoon pääsin järkevässä ajassa, kun ajoin pyörällä ensin kuusi kilometriä kaupunkipyörien kauimmaiselle asemalle Arabiassa. Pistin pyöräilykypärän juoksureppuun ja juoksin toisen mokoman kuusikilometrisen pelipaikalle. Tuolla kertaa olisin saanut kyydin kotiin, mutta päätin silti mennä omin jaloin, kun mulla oli kerran kypäräkin matkassa. Ontuva selitys, mutta sillä hetkellä kun laiskamato yrittää ottaa vallan, kaikkia tekosyitä kaivataan.
Olen käynyt kuluneella futiskaudella juosten ainakin Pirkkolan, Paloheinän, Munkkiniemen, Jakomäen, Kurkimäen, Lauttasaaren, Lassilan, Puotilan, Käpylän ja Kivikon kentillä. En taida edes muistaa kaikkia, mutta karttaa katsoessani reitti palaa nopeasti mieleen. Enää en eksy samalla tapaa kuin alussa ja osaan paremmin hahmottaa, kuinka kauan mihinkin etappiin menee matkaa. Kaupungissa juostessa kun tulee ottaa liikennevalot ja muu liikenne huomioon toisella tapaa, kuin Keskuspuiston läpi juostessa.
En voi sanoa, että Helsinki olisi mielessäni kutistunut näiden hyötyjuoksupätkien myötä. Päinvastoin! Musta tuntuu, että miltei kaikki kentät ovat ainakin tunnin päässä kotoa, vaikka oikeastihan näin ei ole. Yhdelle peli-illalle on saattanut kuitenkin kerääntyä parhaimmillaan puolimaratonin verran juoksukilometrejä. Vaikka en ole ollutkaan aina innosta piukeana, kun olen
Yksi monista juoksuista, tällä kertaa Puotilaan pojan futismatsia katsomaan.
Ei kommentteja