Mauri-myrsky

Mauri-myrsky kiersi tänä viikonloppuna kotiniememme kaukaa. Tuulenvire oli tavallista navakampi ja taivas oli toispuoleinen. Lännessä paistoi aurinko ja idässä taivas oli graffitinharmaa. Edellisestä Mauri-myrskystä muistan kuitenkin välähdyksiä sieltä täältä. Olin silloin 10-vuotias ja asuin Rovaniemellä.

Koulujen väliset yleisurheilukilpailut oli pakko lopettaa kesken, sillä katsomon katto lensi nurmikolle. Kukaan ei onneksi loukkaantunut.

Olimme siskoni kanssa todella tunnollisia. Kummallekaan ei tullut mieleenkään, etten voisi lähteä Korkalovaarasta keskustaan viulutunnille. Systerini piti huolen, että lähdin ajoissa dösälle. Muistan, kuinka viulu oli lentää kädestäni kiiruhtaessani päättärille. Onneksi tuuli oli myötäinen ja auttoi mut ajoissa bussille.

Bussikuski oli hämmästyneen näköinen nähdessään mut. Lähti kuitenkin kuskaamaan mua, ainoata matkustajaa Rovaniemen keskustaan. Puut kaatuivat tielle, mutta hän sai ohjattua bussin aina tosi näppärästi ojan kautta taas tielle.

Kuvituksena Helsingin keskusta lauantaina 22.9. kello 17 aikoihin. 

Keskustassa piti varoa lentäviä esineitä. Oli liikennemerkkejä, roskiksia ja vaikka mitä. Pidin kiinni tolpista ja aidoista jos vain mahdollista, sillä musta tuntui, että voisin myös singota korkeuksiin.

Kun pääsin viimein viulutunnille, opettajani oli ihmeissään samalla tapaa, kuin bussikuskikin. Vielä silloinkaan en tajunnut, miksi ihmeessä. Ikkunat pitivät hirmuista meteliä ja tuuli ulvoi sisätiloissakin.  Piti soittaa siis tavallista äänekkäämmin.

Kun tunti oli lopussa, äitini odotti mua luokan ulkopuolella. Äiti oli selvästi huojentunut nähdessään mut, tällä kertaa mä olin ihmeissäni.  Miksi ihmeessä hän oli siellä? Kyllähän mä itsekin osasin takaisin kotiin. 

Äiti oli vihainen ja huolissaan. En olisi kuulemma saanut lähteä kotoa mihinkään. Systerikin oli saanut kotona osansa nuhteluista. Mutta mullahan oli viulutunti. Mistä mä olisin voinut tietää, etten saanut mennä sinne?

Toriaika oli Hakaniemessä jo ohi. Muistona vain lokkeja ja irtokukkia. 

Lähdimme yhdessä selvittämään tietämme kotiin. Bussit eivät kulkeneet tavalliseen tapaan, vaan meidän oli päästävä lähemmäksi rautatieasemaa, josta ilmeisesti lähtisi edes jokin bussi kotikulmille. Kuljimme maatiesillan yli. Se oli pidempi kuin muistinkaan. Se taisi itse asiassa pidentyä askel askeleelta, päättymätön silta. Tuuli ulvoi korvissa ja saimme edelleen väistellä lentäviä ylläreitä. Kuljimme eteenpäin yksi sillan kaide kerrallaan. Muistan, kuinka mun käteni olivat puristamisesta tunnottomat. Aloin viimein käsittää, miksi kaikki olivat niin hämmästyneitä mut nähdessään. Kaupunki oli syystäkin autio. Mä en todellakaan olisi saanut olla siellä. Onneksi äiti tuli hakemaan mut. Äidin kanssa ei pelottanut. 

Toisella puolella tietä paistoi eilen aurinko, toisella puolella ripotteli vettä. 

En muista tarkkaan, kuinka pääsimme lopulta kotiin. Kestikö se hetken vai ikuisuuden? Palasimme kotiin parahiksi siirtämään huonekaluja, sillä talon edessä oleva puu oli kaatumaisillaan ikkunastamme sisään. Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä. Sen sijaan kaikki muut puut takapihaltamme alkavalta metsä- ja suoalueelta lakosivat kilometrien matkalta. Vain yksi jäi pystyyn, ikkunani alla oleva pystyyn lahonnut puu.

Muutimme takaisin etelään ennen kuin kaatuneet puut oli ehdity raivata pois. Kun kävin seuraavan kerran 20 vuotta myöhemmin vanhoilla kotikulmillani, metsän tilalla oli silmänkantamattomiin taloja. Kelo oli kadonnut entisen ikkunani takaa.

Pohjoisesplanadilla paistoi eilen aurinko, mutta merellä taivas oli uhkaava. Samaan aikaan muualla Suomessa saatiin tuntea Mauri-myrskyn voima.