Ensimmäinen lappujuoksu – Midnight Run 2018

En saa yleensä maratonilla sen kummempia loistoajatuksia. Veri kiertää silloin jaloissa, ei päässä. Onneksi poikkeuksiakin on, ainakin jos pääsen pulisemaan ystäväni Katjan kanssa juoksun lomassa. Hän kertoi mulle Helsinki Marathonilla miehensä orastavasta juoksuharrastuksesta. Mikko oli jopa ehättänyt ilmoittautua aikuisikänsä ensimmäiseen lappujuoksuun. Olin juuri hetkeä aikaisemmin päättänyt siirtää kaikki tämän kauden juoksuambitiot ensi vuodelle ja niinpä Midnight Runille osallistuminenkin alkoi olla vaakalaudalla. Mutta sitten se iski. Ajatus. Mä jänistäisin Mikon maaliin.

Jänistely oli mulle selviö jo siinä vaiheessa, kun muistin ilmoittaa siitä jänisteltävälle. Kaipa Katjakin oli jo kotona jotain vihjassut. Mulle ei sanottu suoralta käsin ei, ja niinpä asia oli sillä selvä.

Mikko arveli, että 65 minsaa olisi realistinen loppuaika. Aikamoinen tavoite ensikertalaiselle, vasta pari kuukautta juosseelle!

Mennään noin 6:30 min/kilsa vauhtia. Lopussa, viimeiset pari kolme kilsaa kovempaa ja vika kilsa sit kaikki peliin. Kiva, ettei tartte puhua, en pystyisi vaikka haluaisin. 

Veikkasin, että tulisimme maaliin tällä reseptillä aikaan 1:03:28.

Jänis ja jänistettävä

Lauantai oli yhtä härdelliä. Lapsilla uimakoulu, mulla vesijuoksu. Nopea ruokailu himassa ennen Kaupunginmuseon askartelutyöpajaan menoa. Graffiti-näyttelyn jälkeen hetki kaupungilla ja sitten Ogeliin ystävien luokse käymään. Skumpasta oli pakko kieltäytyä, mutta herkuille en sanonut ei. Vielä piti ehtiä himaan vaihtamaan vaatteet ennen Senaatintorille hölköttelyä. Koko päivä oli kuin yhtämittaista lämmittelyä ilta varten.

Sain paikan kisoihin duunini kautta, joten siru ja juoksupaita oli noudettava yritysteltoilta Senaatintorilta. Muut kultamunat Mikon kanssa odottelivatkin mua jo siellä. Otimme nopeat kuvat edestä ja takaa. Kun muut lähtivät 2A-aitaukseen, me Mikon kanssa hivuttauduimme viimeiseen, 6A:n karsinaan.

Ehdimme ottaa myös lenkkariselfien. Meistä kuudesta juoksijasta yhdellä oli jalassaan Addut, muilla Hokat.  

Yksi ryhmä toisensa perään lähti liikkeelle. Kello oli jo reilusti yli puolen kymmenen, kun pääsimme lavan eteen jännittämään omaa lähtöämme. Kun katselin ja kuuntelin ympärillä olevia juoksijoita, olin tosi iloinen että lähdin jänöksi. Tässä ryhmässä oli aivan toisenlainen tunnelma, kuin nelosella alkavaa aikaa tavoittelevien joukossa. Molemmat hyviä porukoita, mutta erilaisella juoksun ilolla pumpattuja. Ja olinhan mä tietty myös iloinen siitä, että sain jännätä lähtöä yhdessä Mikon kanssa.

Vihdoin koitti meidän aikamme ja pääsimme lähtemään liikkeelle.

Olin laittanut Hokan hikipannan päähäni, jotta mut voisi edes jotenkuten erottaa massasta. Ilman sitä olisimme varmasti eksyneet toisistamme jo ennen Espan ylitystä. Märkien mukulakivien ja jalkakäytävien korkeiden reunojen kanssa piti olla varovainen. Vauhdin pitäminen tasaisena oli todella haasteellista, sillä suunilleen kolmasosa juoksi hitaammin ja saman verran nopeammin kuin me. Olimme joko sumpussa tai muiden tiellä. Olisin noudattanut mieluusti sääntöä vasemmalta nopeammat ohi, mutta aika harva porukasta oli sisäistänyt lähdössä annetun ohjeen. Hienosti Mikko kuitenkin tuli imussa ahtaidenkin ihmismuurien läpi.

Puhua pälpätin juoksun aikana harvinaisen valikoidusti. Ympärillämme oleva porukka oli sen verran hiljaista, etten halunnut rikkoa tunnelmaa tarinoillani. Sen verran mussa on kuitenkin turistiopasta, että esittelin niin poikani uuden koulun, kuin oman duunipaikkanikin ohi juostessamme. Mikon kanssa oli sovittu, että hänen ei tarvitse vastata mulle kuin näyttämällä peukkua ylös tai alas.

Viiden kilometrin kohdalla aikamme oli 32:32, eli tällä vauhdilla 65 minsaa olisi plakkarissa. Laskin nopeasti, että tuohon 1:03 ja risat aikaan meidän pitäisi kiristää kilometrivauhtia lähemmäksi 6:10 keskaria. Se olisi täysin mahdollista, kunhan vain pääsisimme porukan läpi. Varsinkin Pohjoisrannassa eteneminen oli todella kinkkistä. Meidät oli ahdettu kapealle pyörätielle, eikä liikenteen sekaan ole tuolla vauhtisuoralla mitään asiaa. Onneksi Hakaniemen siltaa lähestyessä pääsimme taas levittäytymään myös kävelytien puolelle.

Siltaa alittaessamme muistin taas kerran, miksi rakastan juosta Midnight Runilla. Musa kimpoili sillan rakenteissa, yön pimeydessä loisti värivalot. Juoksijoita meni yläpuoleltamme ja kaarsi sillalta viereiselle kaistalle kadoten rannasta sisämaahan. Tässä vaiheessa olin kiristänyt vauhtia kuutosen tietämille. Hienosti Mikko tuli perässä. Pitkänsillan jälkeen ehdotin, että kunhan olisimme päässeet jyrkkää luiskaa pitkin Hakaniemen sillalle, voisimme laittaa kaiken peliin. Sain varovaisen vastauksen:

Katsotaan sitä sitten yhdeksän kilsan kohdalla. 

Juomapisteillä noukin meille yhteisen vesimukin.

Yritin himmata luiskalla, mutta huomasin sykkeistä, ettei se ihan täysin onnistunut. Mutta sieltä jänistettäväni puski itsensä sisukkaasti ylös. Tuossa miehessä on kyllä juoksija-ainesta! Kiusaus sillalla kasvoi liian suureksi. Mun oli ihan pakko antaa jalkojen rullata alamäessä. Ja kappas, sivusilmällä huomasin tutun hahmon seuraavan.

Yhdeksän kilsan tolpalle oli enää tiukka käännös ja pieni nyppylä. Kyselin, josko nyt pistettäisiin kaikki peliin.

Ei onnistu. Ei irtoa enempää. 

Kyllä mä uskoin, mutta en kuitenkaan ihan täysin. Kuulostelin Mikon hengitystä. Ei ollut kuukahtamaisillaan. Askelkin näytti priimalta. Uskalsin pistää moottoriin hieman lisää kierroksia. Ihan pikkuisen vaan, jotta loppukiriin riittäisi panoksia.

Pian näin oman kotini ja mikä mahtavinta, perhe oli tullut sen lämmöstä kadulle heijaamaan.

Me ollaan odotettu teitä ainakin jo tunti!

huudahti perheen pikkuinen mulle. Teki mieli vastata, että me ollaan JUOSTU kohta sen verran. Nopeat halit ja pusut ja taas matka jatkui.

Senaatintorilla ei ollut enää näin tiivis tunnelma maaliin päästyämme. 

Mariankadulle päästyämme matkaa oli enää vaivaiset puoli kilometriä, tai jotain sinne päin. Tutkailin Mikon menoa ja kiristin taas himpun verran, olihan meillä alamäki. Aloin psyykata Mikkoa spurttiin ja sieltä se tuli. Ensin yhden korttelin verran vähän varovaisemmin ja sen jälkeen hän antoi palaa. Hitsit mä olin ylpeä tuosta miehestä! Kymmenen kilometriä oli tuota pikaa takana.

Maalisuora auringonlaskun aikaan

Mikon aika oli lopulta 1:02:31 ja mulla sekunnin huonompi. Alitimme 1:05:00 ajan ja myös ennusteeni. Reitti ei ole todellakaan helpoimmasta päästä, mutta tuosta vaan Mikko selätti sen.

Olen valmis lähtemään Mikolle jänikseksi milloin tahansa uudestaan, jos vain suostuu mut ottamaan. Ja aivan varmasti meidän roolimme vaihtuvat jossain vaiheessa, ennusmerkit näyttävät vahvasti siltä!