27. maraton: Sekunnin tarkkaa työtä – Tallinnan maraton 2018

Hevosen selästä pudonneita kehoitetaan nousemaan ratsaille mahdollisimman pian onnettomuuden jälkeen, jotta kynnys ratsastamiseen ei kasvaisi liian suureksi. Kaksi viikkoa sitten Helsingin maratonilla kokemastani nestehukasta oli tulossa mulle vastaavanlainen iso mörkö.

Pystynköhän mä juoksemaan maaliin asti? Olenko edes palautunut edellisestä maratonista? 

Mua on jopa mietityttänyt, josko mun lappujuoksuni on nyt juostu. Tätä ajatusta olen pyöritellyt päässäni jo useamman kerran kuluneen vuoden aikana. Usko itseeni on ollut aika nollissa.

Tullessamme Tallinnaan lauantai-iltana kadut olivat mustanaan kymmenen kilometrin juoksijoita. Sinivalkomustia paitoja oli liikkeellä silmänkantamattomiin. Viimeistään numerolappuja hakiessamme fiilikseni oli alkanut nousta epätoivosta lievään innostukseen.

Iltakävelyllä kävimme katsastamassa muun muassa maalisuoran. 

Maratonaamun hereilläolotunnit menivät vessassa juostessa. Onneksi hotellimme oli muutaman minuutin päässä lähdöstä, joten sain potea siellä jännitysvatsaani viimeiseen asti. Olisi ollut mukava treffata ystäviä ennen juoksua, mutta vatsa määräsi marssijärjestyksen sille aamulle.

Mulla olisi ollut paikka kakkoskarsinassa, mutta päätin aamulla, että tästä tulisi sittenkin parisuhdejuoksu. Siirryin mieheni seuraksi kolmoseen. Oli mulla jonkinlainen tavoiteaikalipuskakin mukana, mutta heitin sen matkalaukun pohjalle. Nyt menisimme molemmille sopivaa vauhtia. Olemme mieheni kanssa samalla tasolla, jos hän ei ole treenannut juuri lainkaan, mutta mä olen käynyt lenkkipolulla jonkin verran. Tämä oli juuri niitä kertoja.

Edellisinä vuosina kertissadetakki on ollut tarpeellinen lämmike ennen Tallinnan maratonin starttia. Tällä kertaa se oli turha aamun lämmössä. 

Tähän maratoniin ei mahtunut mukaan peikkoja, pahaa oloa, eikä kiroilua. Katselimme mieheni kanssa maisemia ja välillä jouduin pidättelemään vauhtia. En halunnut uuvuttaa meitä kumpaakaan liian rajulla aloituksella. Lähdössä olimme sijalla 1114, mutta kymmenen kilometrin kohdalla sijoitus oli laskenut 1332:een. Aikaa ensimmäiselle ajanottopaikalle oli mennyt 55:35. Onneksi aurinko meni pikku hiljaa pilveen, sillä samalla jyskytys silmieni takana loppui.

Olemme juosseet Tallinnassa maratonin viimeksi kaksi vuotta sitten. Silloin reitti meni kahteen kertaan Piritaan ja takaisin. Monotonisuudessaan se oli todella toimiva ja sainhan mä sieltä tähänastisen enkkanikin Pasi Päällysahon valmennettavana. Viime vuonna reitti myllerrettiin täysin ja tänä vuonna sitä muokattiin lisää. Muutamaa kohtaa lukuunottamatta pidin reitistä todella paljon, sillä siinä sai mahtavan läpileikkauksen Tallinnan kaupunkialueesta. Korkeuseroja Tallinnan maratonilla ei ole nimeksikään.

Keskusta oli pyhitetty juoksijoille. Viiden kilometrin kisa oli juostu perjantaina ja kymppi lauantaina. 

Jos olisin yrittänyt tänä vuonna ennätystä Tallinnassa, siihen olisi tarvittu ainakin kolme osatekijää:

1) riittävä ja monipuolinen juoksutreeni
2) sisu
3) kilometritolpat reitin varrella

Koskapa kaikki nämä puuttuivat, oli parempi nautiskella juoksusta mukavuusalueella. Eikä ollut yhtään hullumpaa, että pääsimme mieheni kanssa viimein yhdessä sunnuntaipitkikselle. Hänelle tämä taisi olla vuoden ensimmäinen yli 12 kilometrin lenkki. Siitä huolimatta aikamme puolimaratonin kohdalla oli 1:57:46 (brutto 1:58:41). Sijoituksemme oli laskenut 20 pykälällä 1353:een.

Pian ensimmäiset puolimaratoonarit saivat meidät kiinni. Ensimmäiset juoksijat pääsivät ohitsemme melko jouhevasti, kiitos hälytystorvia toitottelevien moottoripyöräsaattajien. Heidän jälkeensä tulevilla olikin aikamoista siksakkia edessään, sillä osa maratoonareista unohti saman tien antaa tietä nopeammille juoksijoille.

22 kilsan kohdalla meidän oli aika erota mieheni kanssa. Vaikka emme olleetkaan sopineet sen kummemmista juoksustrategioista, meille kummallekin oli selvää, että vain toisella meistä olisi mahdollisuus päästä maaliin. Parin viikon takainen futiskentällä saatu haaveri painoi yhä mieheni jalkaa, eikä hänellä ollut takana maratonille vaadittavia pitkiksiä. Mieheni käski mun jatkaa samaa vauhtia ja hän itse jättäytyi jälkeen.

Nähdään maalissa!

Tallinnan maratonilla keskeytäminen ei ole aivan yhtä helppo juttu, kuin esimerkiksi Tukholmassa, jossa keskeyttäneet saavat taksikuljetuksen maaliin. Vaikka maratonin numerolapuilla pääsikin matkustamaan ilmaiseksi busseissa ja ratikoissa, silti siitä ei ollut miehelleni iloa. Liikenne maratonreitin varrella oli katkaistu myös niiden osalta. Mieheni kyseli muutamalta järjestäjältä lyhintä reittiä keskustaan, mutta valitettavasti he olivat ulkopaikkakuntalaisia. Niinpä hän suunnisti ratikakiskojen perusteella keskustaan ja sieltä hotellille suihkuun. Rentouttaviin torkkuihin hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä päivä oli jo puolessa ja hyvällä lykyllä olisin maalissa yhteen mennessä.

Pääsimme kiertämään myös paikallisen Seurasaaren, eli Viron ulkoilmamuseon. 

Olin juossut koko matkan kuulokkeet korvilla, sillä ne kulkeutuivat siinä helpoiten mukana. Olin testannut lähtökarsinassa, että ne toimivat moitteetta. Erotessamme laitoin musiikin päälle vain huomatakseni, että kuulokkeet olivat sanoneet sopimuksen irti. Kiukutus kesti onneksi vain hetken, sillä olenhan mä juossut suurimman osan maratoneistani ilman apurytmitystä juoksuuni. Nyt piti yrittää pitää kaikki ajatukset poissa ja keskittyä maisemiin.

Tässä vaiheessa reittiä juoksimme edestakaisin muutamaan otteeseen. Rannan läheisyydessä meillä oli hyvin tilaa, mutta puistossa kierrellessämme meidän maratoonareiden oli pakko siirtyä jonojuoksuun, jotta puolikkaan juoksijat pääsivät meistä ohi kapeilla puistoteillä. Vauhti laski laskemistaan. Pelkäsin, etten saisi enää omasta rytmistäni kiinni. Onneksi onnistuin ravistamaan mustat ajatukset mielestäni ja tyhjentämään pääni. Menisin yksi suora kerrallaan, juomapisteeltä toiselle. Jäljellä olevaa matkaa tai nykivää vauhtia oli turha murehtia.

Olin tässä ja nyt. Ja mulla oli vietävän hyvä olla!

Toki katsoin kellostani välillä kulloistakin vauhtia, mutta parhaiten mut piti oikeassa rytmissä muutamat tutuksi tulleet selät. Jäin heistä jälkeen juomapisteillä, sillä halusin juoda  mukillisen urheilujuomaa ja toisen mokoman vettä rauhassa kävellen. Juomapisteiden välillä otin heidät kiinni ja parhaassa tapauksessa ohitin ja suraavan juomakävelyn jälkeen lähdin metsästämään selkiä uudemman kerran.

30 kilometrin kohdalla aikani oli 2:47:30. Olin ohittanut, tai ainakin noussut tuloksissa kuluneen 8,9 kilometrin aikana tasan sadan verran ylöspäin.

Tallinnan maratonin värikoodi oli napattu juhlavuoden kunniaksi Viron lipusta. Vaikka en pistänytkään päälleni numerolapun mukana tullutta paitaa, värit olivat vaatteissani ja lenkkareissani kuitenkin kohdillaan. 

32 kilometrin kohdalla oli jättimäiset kyltit, jotka ohjasivat meidät maratoonarit viiden kilometrin mittaiselle lisäkiekalle. Puolikkaan juoksijat pääsivät tässä vaiheessa jo nautiskelemaan viimeisestä viiden kilometrin pätkästä ennen maalia. Pelkäsin tätä kohtaa reitistä ennakkoon. Juoksisimme joutomaalla juuri ne kisan raskaimmat kilometrit. Outoa kyllä, vaikka maisemaltaan tämä oli koko reitin tylsin, en tuntenut väsymystä missään. Mun koneeni hyrräsi edelleenkin moitteetta ja mulla oli hyvä mieli. Bongailin tuttuja, jotka juoksivat toiseen suuntaan, hihkaisin tsemppejä ja vastasin moikkauksiin. Kääntöpaikalla mulle tuli rakas juoksijaystävä mieleeni ja askeleeni alkoi lentää. Mun oli kuitenkin pakko tiputtaa itseni korkeuksista, jotta pystyisin pitämään tämän hyvänolontunteen loppuun saakka.

Oman vauhdin pitämisestä tasaisena tuli tosi hankalaa, kun palasimme lisäkiekalta takaisin puolimaratoonareiden sekaan. Puolisen tuntia aiemmin olimme juosseet rinta rinnan samaa vauhtia lyhytmatkalaisten kanssa, mutta nyt reitillä oli hitaampia juoksijoita. Mulla meni kilometrin verran, ennen kuin sain pyristeltyä irti heidän imustaan.

Kisa-expo oli tuttuun tapaan Vapaudenaukiolla. 

Loppureitti oli tuttu aamusta. Edelleenkin luin väärin St Vitus -ravintolan kyltin, mutta se ei kuvannut tippaakaan sen hetkisiä tuntemuksiani. Mikäs mulla oli tässä juostessa, ihmisten kannustaessa. Parhaiten mulle jäi mieleen maailman söpöin pikkulapsi, joka katsoi mua surullisin silmin, kun en antanut läpsyjä. Olisi tehnyt mieli selostaa pikkuiselle, että maratonin jälkeiset flunssat lopuivat mulla samalla, kuin lopetin yläfemmojen antamisen. Että ei ollut henkilökohtaista. Ja sitten oli myös ihana mummo, joka istui omalla tuolillaan nuori tyttö vieressään kuiskien. Ilmeisesti tyttö kertoi juoksijoiden nimiä ja vanhus toisti niitä kannustaessaan energiaa säästelemättä. Mullekin hän selitti pitkät litanniat. Harmi, etten ymmärtänyt mitä hän halusi mulle kertoa, mutta lopputulos oli silti sama. Sain kunnon buustauksen kannustuksesta!

Mua ei hengästyttänyt, eikä väsyttänyt. Olin yllättynyt, että pystyisin juoksemaan koko matkan kevyesti alle neljään tuntiin ja näköjään saisin tästä vieläpä neljänneksi parhaan maratonaikani. Siitäkin huolimatta, vaikka olisin kävellyt viimeisen kilometrin. Koskapa jaloissani oli voimia vielä vaikka kuinka, päätin aloittaa loppukirin heti viimeisen nousun jälkeen. Se jäi kuitenkin ajatuksen tasolle, sillä viimeiset 500 metriä juoksimme vanhan kaupungin ytimessä mukulakivillä. Tai ei se juoksua ollut, vaan jonossa sipsuttelua.

Meille hurrattiin, meitä kannustettiin. Tuossa tuokiossa olin maalissa ajassa 3:55:37 (brutto 3:56:32). 216 juoksijaa oli jäänyt jälkeeni viimeisen 12 kilometrin aikana ja näköjään juuri ennen maalia onnistuin ohittamaan vielä kaksi. Oln 22. kaikista maaliin päässeistä ikäryhmäni naisista (95).

Maratoonareiden teltassa tarjoilut olivat taas loistavat! Oli Sakua, munkkeja, jogurttia, rahkavälipaloja, lämmintä ruokaa ja vaikka mitä. Vielä kun olisi ollut nälkä heti maratonin jälkeen...

Mua alkoi itkettää. Tunneryöppy oli sekoitus iloa ja hämmästystä. Olin kalibroinut itseni juoksemaan Helsinki Marathonilla vauhtia 5:36 min/km, mutta nestehukan vuoksi homma meni plörinäksi. Mutta vain kaksi viikkoa myöhemmin juoksin niin henkisesti kuin fyysisestikin helpon maratonin täsmälleen tuolla keskivauhdilla.

Vaikka kaksi maratonia kahdessa viikossa ei olekaan minkään suosituksen mukainen kisatiheys, olen silti iloinen, että lähdin Tallinnan maratonille. Mieleni sopukat vallannut mörkö jätti lähtiessään ison tilan, joka täyttyi kilometri kilometriltä juoksun ilolla. Nyt tiedän, mistä lähtökohdista lähden rakentamaan seuraavaa juoksuvuotta. Ja mikä parasta, olen saanut valettua itseeni uskoa, että musta on tähän. Ihan oikeasti.

Su 9.9. Tallinnan maraton | 42,2 km | brutto 3:56:32 (5:36 min/km) | netto 3:55:37 (5:35 min/km)