Tauti tuli tuliaisina Kemiön futisturnauksesta. Mies yski sunnuntai-illasta lähtien, poika valitti kurkkukipua tiistaina ja muhun iski molemmat oireet torstaina ennen nukkumaan menoa.
En ole mielestäni oikeasti kipeä, mutten kyllä tervekään. Olen väsynyt jo heti aamulla sängystä noustessani, vaikka yöunet olisivat venyneet yli kymmenen tunnin. Jatkuva hengenahdistus saa mut suutuksiin, eikä hartiakipu ota loppuakseen. Yhden lenkin verran kävin päivittelemässä jalkojani. Ne eivät liiku, enkä tunnu saavan ryhtiä kroppaan muutenkaan. Kyllä mulla taisi muutama kyynel tipahtaa poskelle, kun kävelin lenkiltä kotiin.
Lapsiperheessä elämä ei pysähdy, vaikka äiti sairastaisikin. Vuodelepo on vain kaukainen haave. Tämänkin taideteoksen ohi fillaroin neljä kertaa viikonlopun aikana matkalla tyttären futismatseihin. Kilometrejä tuli kolmessa päivässä noin 70.
Olen kärvistellyt nyt viikon verran, eikä puolivointisuudelle näy loppua. Olen ihan loppu! Olisi ollut mahtava päästä torstaina vanhempieni luokse juhlimaan heidän 50-vuotishääpäiväänsä, mutta emme uskaltaneet ottaa riskiä. Tämä tauti on selvästi tarttuvaa lajia, vaikka perheemme neljäs tuntuukin olevan teflonia jylläävän viruksen edessä.
Yksi asia kuitenkin eroaa kaikista aiemmin kokemistani taudeista. Ruokahaluni on loputon. Voisin syödä koko ajan. Ja mähän syön, sillä eipä tässä töiden lisäksi muuta jaksakaan tehdä. Enpähän palele sitten luisevuuttani talvella.
Ei kommentteja