26. maraton: Vuoden äiti ja hikisiä haleja – Helsinki Marathon 2018

Olin suunnitellut kaiken tosi hyvin ennakkoon. Lähtisin tällä kertaa maratonille virkeänä, ilman stressin häivääkään. En antanut senkään häiritä, ettei omalta kotioveltani kisapaikalle menevä dösä kulkenut sittenkään lauantaisin. Kyllä mä aina Kaivariin tavalla tai toisella pääsisin. 

Pojat olivat lähdössä aamuvarhaisella pelimatkalle Hämeenlinnaan ja tytär jäisi kotiin nukkumaan. Herättyään ja aamupalan syötyään hän oli menossa ystävänsä luokse chillaamaan. Miten palaset voivatkaan loksahtaa yhteen näin hyvin!

Kunpa kaikki olisikin ollut näin suoraviivaista...

Olin saanut juuri ja juuri suljettua silmäni perjantai-iltana, kun tyttäreni tuli valittamaan huonoa vointiaan. Yö oli vauhdikas ja aamu koitti liian varhain. Nukuttuja minuutteja tuli noin 90 verran. Väsymys oli kuitenkin pienimpänä mielessäni, sillä sairas lapsi oli huolista suurin. Mietin, voinko lähteä juoksemaan. Jos kyse olisi ollut omasta huvin vuoksi -juoksusta, olisin laittanut yöpuvun takaisin päälleni. Meillä oli kuitenkin Katjan kanssa Hoka359-proggis hoidettavanamme.

Neuvottelin mieheni kanssa asiasta ja kyselin neuvoa myös kultamunilta, ovathan he myös kaikki äitejä. Tyttäreni saattaisi nukkua puoleen päivään ja olihan hänellä isä puhelimen päässä, ystäväperhe miltei huutoetäisyydellä ja mä olisin toivon mukaan maalissa jo yhden aikoihin.

Viivyin viimeiseen asti kotona siltä varalta, josko pikkuinen kuitenkin heräisi aikaisin. Viimein otin kassini ja marssin lähimmälle kaupunkifillariasemalle. Vuoden äiti -palkinto jää tältäkin vuodelta saamatta. 

Urhea ratsuni

Juoksukaverit 

Vaikka Helsinki Marathon onkin vielä pieni tapahtuma, juoksututtuja tuntui olevan kaikkialla. Haleja sinne ja tuonne, pikaisia, pitkiä, hikisiä ja raikkaita, kaikenlaisia oli päivän aikana tarjolla. Sieltä täältä kuului heit ja kannustuksia, niin muiden juoksijoiden joukosta kuin myös yleisöstä. Tapasin myös uusia juoksututtavuuksia, sellaisia, joiden kanssa tunsin saman tien syvää sielujen sympatiaa.

Näitä jätkiä on aina mukava nähdä!

Hoka359-Katja ja Kukkis olivat löytäneet alueen parhaan vaatteidenvaihtopaikan Hoka One Onen Test Run -teltan takaa. Lähtöviivalla tapasimme jäniskonkarin Helin, jolla oli neljän tunnin porukka luotsattavanaan. Loppujen lopuksi Katja hoiti yksin 359-proggiksemme kunnialla loppuun ajassa 3:58 ja saapui maaliin yhdessä Helin kanssa. Mä jouduin feidaamaan taustalle.

Ei olisi uskonut, että kaksi viikkoa sitten Katja kävi juoksemassa Masokistin Unelman eli 100 kilometrin kisan aikaan 10 h 24 min. 

Reitti

Mitenköhän asettaisin kauniisti sanani? Kaivopuisto ja merellinen Helsinki ovat lumoavan kauniita, Eirasta puhumattakaan. Hernesaaren kiekkakin tuntui siedettävältä, kun vastaantulevia kavereita oli mahdollista bongata ja moikkailla. Mutta silti... Neljä kierrosta Suomen isoimmassa kaupungissa...

Tiedostan hyvin syyt, miksi yhden kiekan maraton tai kahteen osaan jaettu mara on miltei mahdotonta toteuttaa täällä, mutta silti olisin odottanut tältä järjestäjäporukalta enemmän. Voiko tosissaan olla niin, ettei viranomaisten, helsinkiläisten ja Helsingin siunauksella saada edes yhtä näyttävää, urbaania maratonia pääkaupungissamme aikaiseksi?

Ymmärrän hyvin, ettei yhden kiekan maraton ole järin kustannustehokas ratkaisu, mutta elämyksenä se voisi olla jopa Berliinin luokkaa. Kuinkakohan paljon olisin valmis maksamaan yhden kierroksen maratonista kotikaupunkini keskusta-alueella? 

Eniten kyllä kävi sääliksi kympin juoksijoita, jotka pärähtivät kapealle radalle kaksi tuntia meidän jälkeemme. Vaikka kuinka huusimme muille maratoonareille:

Vasemmalta juoksija ohi, siirtykää oikealle,

silti radalle jäi kuitenkin aina joku palloilemaan, yleensä kuulokkeet korvillaan.

Reitillä oli mukulakiveä, tiukkoja käännöksiä, ahdas pätkä rakennustyömaan kupeessa. Sen sijaan tuulta saimme kiusaksemme vain Hernesaaren uloimmassa kärjessä. Maalisuoralla jätin spurttailut sikseen, sillä en halunnut liukastua nurtsilla viime töikseni.

Heijauskulttuuri odottaa vielä rantautumistaan Helsinkiin, mutta onneksi siellä täällä saimme kannustusta osaksemme. Aika useat kaupunkilaiset olivat käveleviä kysymysmerkkejä, osa jopa juoksijoiden keskellä. Helsinki Marathon ei ollut näköjään ylittänyt vielä suurien massojen uutiskynnystä.

Viimeinen kilometri oli henkisesti kisan vaikein. Kuvittelin, että kääntyisimme Mattolaiturin jälkeen takaisin kohti maalia. Sen sijaan käännöspaikka oli vasta Ursulan jälkeen ja edessä oli vielä yksi kukkula valloitettavaksi. Tasainen maraton oli pieniä kumpareita täynnä muutenkin. Mäen päältä maalin suuntaan katsottuna reitti näytti ensimmäistä kertaa suuren maratonin suoralta. Kuvittelin siihen satoja juoksijoita rynnimässä kohti maratonin päätepistettä. Todellisuudessa siinä oli leveä katu yksinomaan mulle ja muutamalle muulle juoksijalle.

En ollut sisäistänyt näitä kylttejä. Tässä kohtaa oli vasta 41 kilometriä kasassa, ei 42, kuten kuvittelin. 

Huoltopisteiden aatelia

Huoltopisteet toimivat tosi hyvin ja porukka siellä oli tosi palvelualtista. He auttoivat muitta mutkitta jopa mun juoksuhaalarini vetskarin kiinni laittamisessa. Tarjoiluakin oli tarpeeksi, geelipiste oli silkkaa plussaa.

Laukun jättö ja nouto kävivät tosi vikkelään, eikä narikassakaan kenenkään hymy hyytynyt. Ja sitten ne mitalien jakajat... Tähän pitäisi laittaa monen monituista sydäntä perään. He jakoivat maaliin tulon ilon kanssamme.

Erityismaininta myös radan varella olleille liikenteenohjaajille. He pitivät autot visusti poissa juoksijoiden reitiltä. Kävelijöille ja pyöräilijöille ei nyt Suomessa tunnu mahtavan mitään, joten pakko ajatella, että juoksuradalla palloileva kevyt liikenne kuuluu uniikkina osana Suomen maratonkulttuuriin.

Tällaiset löytyivät varustekassistani. Jäden olin jo pistänyt maalissa poskeeni. Patukka oli tuliainen tyttärelleni. Jäi kuitenkin antamatta, sillä en halunnut lähteä pähkinäallergikon kanssa ensiapuun ambulanssilla. 

Yllättävät juoksuvarusteet

Arvoin pitkään, millä lenkkareilla juoksisin. Ihan turhaan, sillä päädyin lennosta aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Sain Hokan teltalta uudet Mach2-lenkkarit testattavaksi. Tein niillä pienen testilenkin ja päätin jättää ne jalkaani. Sittenpähän näkisin, miten toimivat maratonilla! 

Uhkarohkea temppu ei kostautunut. Jalkani viihtyivät hyvin uusissa lenkkareissa! Sen sijaan sain yllättäen kivuliaat hiertymät hyväksi havaituista ja lukuisia kertoja päälläni olleista juoksurintsikoista ja juoksuhaalarista. Muistoksi maratonilta jäänee viiltoarvet rintojen alle.

Seuraavaksi sisäänjuostut Mach kakkoset pääsevät Midnight Runille ja Tallinnan maratonille. 

Nestehukka 

Ensimmäisellä kiekalla hikoilin kuin pieni porsas. Join jokaisella juomapisteellä ja heitin päähäni toisen kupillisen. Toisella kiekalla riisuin pitkähihaisen, ohuen juoksupaitani pois ja sen jälkeen ei hiestä ollutkaan enää tietoa. Ihoa peitti hienoinen suolakerros.

Teimme tyttöjen kanssa bajamajavisitin, mä lähinnä varmuuden vuoksi. Mitään en oikein saanut tiristettyä. Vatsasta tosin nipisti hieman ja jäin sen takia porukasta jälkeen. Pienen puksutteluhetken jälkeen sain kirittyä heidät kuitenkin kiinni.

Vikalla kiekalla mun oli tehtävä raskas päätös. Joko lopettaisin juoksun kokonaan tai hidastaisin radikaalisti. Kaula Katjaan ja Heliin kasvoi. Päässä viirasi ja pyörrytti. En voinut ajatella juurikaan muuta kuin vettä. Kyselin reitin varrella olleilta talkoolaisilta juotavaa, mutta kellään ei ollut ylimääräistä antaa. Jos mulla olisi ollut rahaa mukana, olisin poikennut Laivurin valintaan juomaostoksille.

Kotiin tullessani punnitsin itseni. Elopainoa oli yli kolme kiloa vähemmän kuin aamulla, siitäkin huolimatta, että kiskoin juotavaa kaksin käsin maaliin saavuttuani. Päivän ja illan mittaan join hurjat määrät, mutta vasta puolen yön aikoihin oli syytä lyhyeen vessareissuun. Ontelo olo seurasi vielä seuraavanakin päivänä.

Olisihan reitillä ollut hoitsukin! Jupe ja Juuso viihdyttivät taas kerran asuvalinnoillaan. Tässä vaiheessa sairaanhoitaja ja potilas kaipasivat multa maalin koordinaatteja. Maantiefillarit (ei kuvassa oleva) olivat vallanneet maratonin loppupätkän, eikä niiden sekaan kannattnut lähteä juoksentelemaan.

Entä mitä tyttärelleni kävi? 

Sain häneltä ennen starttia tekstarin, jossa kertoi, ettei enää satu samalla tapaa. Olin huojentunut. Hän leikki ystäväperheen luona iloisena, kun olin juoksemassa.

Seuraavasta yöstä tuli kuitenkin edellisyön veroinen painajainen, joten kävimme sunnuntaina Lastenklinikalla moikkaamassa lääkäriä. Korva- ja silmätulehdus sekä virusperäinen flunssa tai mikälie. Kappas vaan, tyttäremme ei ollutkaan perheessämme pyörivän flunssan osalta teflonia, vaan sai oireita enemmän kuin kukaan muu.

Minttu ja mitali

Jokaisella juoksulla on merkityksensä 

Tiesin, että Katja hoitaisi kunnialla yhteisen Hoka359-proggiksemme loppuun, mutta mua otti tosi kovasti pannuun, etten kyennyt juoksemaan hänen kanssaan loppuun asti. Tunsin itseni maailman suurimmaksi luuseriksi. Mulle oli samantekevää pääsisinkö maaliin ajassa 4:01 vai 4:10. Hassua kyllä, ajatukset keskeyttämisestä häipyivät mielestäni tosi vikkelään. En halunnut vaipua epätoivoon, mutta halusin maaliin – ilman turhia riskejä.

Olen halunnut pitkään testata juoksukävelyä maratonilla. Nyt siihen tuli tilaisuus. 250 metriä kävelyä ja 750 metriä juoksua toimi loistavasti! Päässä surraaminen päättyi juoksukävelyyn. 

Reitin varrella oli huonovontisia juoksijoita. Tarjosin suolaa kramppaaville ja hieroinkin parin juoksijan reisiä. Jututin matkan väsyttämiä ja yritin pitää fiilistä yllä. Mullahan ei ollut mihinkään hoppua, nyt kun tavoite oli karanut käsistä ja tytärkin voi jo paremmin. 

Yksi niistä kahdeksasta, joille tarjosin suolaa, oli japanilainen mies. Hän juoksi mua myöhemmin vastaan pariin otteeseen. Hernesaaren suoralla hän kertoi olevansa kunnossa ja Mattolaiturin mäessä peukutti mulle kiitoksensa.

En auttanut kanssajuoksijoitani maaliin alle neljän tunnin, kuten tarkoituksenani oli, mutta kykenin auttamaan toisella tapaa. Ehkä mun pieni apuni tai hymyni antoi edes jollekulle juoksijalle lisävoimia. Ehkä joku heistä tavoitti oman unelmansa tai tavoitteensa. Kyllä, tälläkin juoksulla oli merkityksensä alusta sen loppuun. 

Kutsumme tätä kotona tuttavallisesti Viking Line -mitaliksi. Tumiokirkko on siinä kuvattuna LUX Helsingin aikaan. Lilan värinen aalto ei ole ainakaan sinilevää. Miksi ufot juoksevat salkut käsissään? Alepa-fillareista ei voi erehtyä. Kotiraatimme kuvaili tätä sanoilla hieno ja erilainen. 

After party 

Emme olleet tyttäreni kanssa järin hyvässä kuosissa. Matelimme lauantaina kaupungilla ja jätimme pitkään odottamamme ravintolaillan väliin. Tuorepasta, kirsikkatomaatit ja mozzarella saivat kunnian olla juhlaillallisemme raaka-aineet. Mitä nopeammin valmis, sen parempi! Shampanjan sijaan pöydässä oli katettuna molemmille Cokis-tölkit.

Illan leffaksi valitsimme Rottatouillen. Nuokuin välillä ja pikkuinen täytti mun tölkkiini kuplavettä. Hän taisi olla vähän huolissaan vetämättömästä äidistään. Ja mä vetämättömästä tyttärestäni. Samikset <3

Kesken leffan Garminiin syttyi valo ja sen näytöllä luki kehoitus "Liiku!" Mä voihkaisin:

Enkö mä saa vieläkään pysähtyä?

Lopputekstien jälkeen siirryimme nukkumaan kylki kyljessä. Emme ehkä täysissä voimissamme, mutta onnellisina siitä, että olimme yhdessä ja että pitkä päivä oli viimein pulkassa.

Ei mun tarvitse kurotella palintopallille Vuoden äiti -kisassa. Paras palkinto on se rakkailtaan saatu halaus ja moiskautus ennen kun uni sulkee silmät.

Olen onnellinen, että saan olla äiti.
Olen onnellinen, että saan olla elämäntapamaratoonari.
Ja kuinka onnekas olenkaan, kun mulla on niin ihania ystäviä. 
Kiitos rakkaat. 

La 25.8. Helsinki Marathon | 42,2 km | 4:06:33 | 5:50 min/km