En tarvitse aurinkovoidetta, enkä lippistä. Jalat ovat niin turvoksissa, etten meinaa saada lenkkareita jalkaan. Ulkona on hämärää, miltei pimeää. Laitan päälleni neonvärisen paidan. Haluan, että mut huomataan. Juoksuhame liiskautuu reisiin jo ennen kuin olen ehtinyt ottaa ensimmäistäkään juoksuaskelta.
Pysähdyn Pohjoisrannassa kuvaamaan kuuta. Jatkaessani juoksua se siirtyy aitiopaikalle Uspenskin katedraalin viereen.
Juoksen hitaasti kauppatorin poikki. Nyrpistän nenääni snagarin kohdalla.
Kauppahallin kohdalla päätän vaihtaa Maratonpoddenin Adeleen. Juoksuun tulee ihan uusi tempo.
Juoksen Olympiaterminaalin mäkeä ylös kyyneleet silmissä. ”Hello” tuo tunteet pintaan. Olo on vapaa.
Puistokatua alas juostessani jalkani ovat vahvat. Lihakseni ovat odottaneet juoksua jo yli viikon.
Muistan miksi rakastan juoksua niin paljon.
Kompassitorilta Mattolaiturille juostessani huomaan, että viikon verran piinannut selkäkipu on kadonnut. Mikä onkaan syy ja mikä seuraus?
Café Ursulassa ei näy ristin sielua, mutta vastaani tulee yön ensimmäinen lenkkelijä. Pian perään toinenkin. Kello alkaa lähennellä puolta yötä.
Silja Linen terminaalin nousu sujuu kivutta. Tämä sitten neljä kertaa Helsinki Marathonilla.
Lasketellessani alas kohti Etelärantaa jalkani jäykistyvät. Jokainen soluni huutaa vettä. Mutta enhän mä ole juossut kuin vasta puolisen tuntia?
Yritän pitää rytmiä yllä kiertäessäni kauppatorin pyörätietä pitkin. Vihreä aalto osuu sopivasti kohdalle.
Pohjoisrannan alkupäässä vedän jarrusta. Tässä kosteassa kuumuudessa ei voi puhua jäähdyttelystä, mutta rauhoittelen silti ylikuumentunutta koneistoani.
Tervasaaren kohdalla liikennevalot näyttävät kaikille punaista. Niinpä juoksen päin punaista päästäkseni nopeammin kotiin juomaan. Mulle huudetaan tsempit liikennevaloihin pysähtyneestä autosta.
Jätän suosiolla perinteisen viimeisen ylämäkispurtin väliin ja kävelen kotiin.
Olen hiestä litimärkä. Näytän siltä, kuin olisin juuri upottanut pääni vesisankoon. Olisin ottanut kauhuselfien, mutta kännykkäni ei tykkää vetisistä oltavista. Ehkä hyvä niin.
Mut valtaa kauhea yökötysolo, johon ei tunnu edes appelsiinimehu ja vesi auttavan. On se uskottava, että myös yöllisessä helteessä pitää kantaa juotavaa mukana lyhyilläkin matkoilla.
Normaalisti nukkuisin kuin tukki yöjuoksun jälkeen. Nyt pääsen kunnon uneen vasta lähempänä neljää. Ehkä totun hellejuoksuihin siinä vaiheessa, kun kylmä rintama vyöryää yli Suomen.
Ti 24.7. hikiset 6,3 kilometriä | 34:53 | 5:31 min/km
Ei kommentteja