Mietin monesti, millaista olisi olla kirjailija. Ammatissa itsessään on jo omat haasteensa, kuten kaikessa luovassa työssä, mutta mitä jos olisi jo lyönyt itsensä läpi ja odotukset olisivat kovat. Sekä omat, että muiden.
Mulla on kavereita, jotka miettivät blogin aloittamista, jotta voisivat saada sen kautta ”kaikkea hyvää”. Bloggaus on helppoa, kun ei tarvitse kuin istahtaa alas, kirjoittaa hetki, pistää muutama kuva kylkeen ja painaa enteriä. Oikeakielisyyskään kun ei ole vaatimuksena. Vai onko sittenkään helppoa? No, kirjan kirjoittamiseen verrattuna varmasti on.
Mitä jos kirjoittaminen ei iske viikkoon, ei toiseen, eikä kolmantenakaan tunnu siltä, että saa itsestään mitään irti kirjallisessa muodossa? Tai jos ei olekaan yhtään mitään sanottavaa? Tai jos kerrottavaa olisi, muttei ole ottaa mistään sitä hetkeä kirjoittamiseen. Kuningasajatus kun usein katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Kirjan kukin lukee omaa tahtiaan, mutta blogien maailmassa lukijan kiinnostus karahtaa kiveen, jos uutta sanottavaa tarpeeksi tiuhaan tahtiin ei ole. Tai jos sanottavaa on, mutta se on paketoitu vääränlaiseen pakettiin.
Meillä jokaisella Hoka One One -lähettiläällä on omat vahvuutemme. Suuri osa pokkaa podiumilla palkintoja, mä taas kirjoitan juoksusta. En varmastikaan olisi yksi tuosta upeasta porukasta, jollen olisi jaksanut tehdä sitä vuodesta toiseen.
Kirjoittamisen ilo on mulla suoraan verrannollinen siihen, miten juoksu kulkee. Aika hassua! Se ei rajoitu ainoastaan vapaa-ajalla kirjoittamiseen, vaan myös siihen, mitä saan aikaiseksi työpöydän ääressä. Juoksusta saatu energia kantaa siis pitkälle ja aivojen tuulettaminen eri juoksuvauhdeilla näkyy myös tekstin suoltamisen helppoudessa. Pitkän kirjoittamisen suvantovaiheen jälkeen olen taas iskussa, ainakin hetkellisesti. Vielä kun löytyisi jokaiselta päivältä se hetkeä pidempi aika, jolloin saisin kirjoitettua ajatuksiani paperille. Voisinhan toki raivata arjestani jotain pois kirjoittamisen tieltä, mutta mistä silloin kirjoittaisin. Toistan näkemääni ja kokemaani, en niinkään kodin seinien sisällä elettyä elämää.
Onneksi olen vain pöytälaatikkokirjailija ilman yleisön tuomia paineita. Toimeentuloni ei ole sidottu kirjoittamisen ylä- ja alamäkiin, eikä suosiooni. Riittää, että kirjoitan tänne päiväkirjaani säännöllisen epäsäännöllisesti ajatuksiani lenkkipolulta ja sen vierestä. Ja toki mieluiten niin, että niitä jaksaa myös kahlata läpi.
Joku kirjailija kirjoitti joskus sisarelleen, että kirjoitan sinulle pitkästi, koska minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti. Olen itse huomannut, että blogin kirjoittamiseen (ja muuhun blogi-sälään) saa kyllä menemään ihan vietävästi aikaa, enkä edes uskalla ajatella, mitä kirjan kirjoittaminen voisi tarkoittaa. Vaikka havaitsinkin ironiasi, pakko kuitenkin kommentoida, että blogeja ei jaksa lukea, jos niissä on ihan kokonaan unohdettu oikeakielisyys, vaikka ihan jokaisen pilkun ei tarvitsekaan olla kohdallaan. Facebook-päivityksissä mua ei juurikaan närästä nämä kielioppijutut, mutta yhtään pitempää tekstiä on vaan niin vaikea lukea, jos se on kirjoitettu miten sattuu.
VastaaPoistaKiitos ajatuksia herättävästä lainauksesta, Virpi.
PoistaHuomasit ironiani rivien välistä. Hyvä niin :) Itselläni jää myös blogi lukematta, jos hyvä ajatus jää jäsentelemättömän tajunnanvirran ja käsittämättömän kieliopin sekaan lillumaan. Toki tiettyyn rajaan sakka annan kirjoitusvirheet anteeksi, itsekään kun en aina muista upean suomemme hienouksia ja svetismi hiipii huomaamatta teksteihini.
Oli ihana löytää blogisi. Tein siitä noston siltä varalta, jos se ei vielä kaikilla asiasta kiinnostuneilla ole vielä lukulistalla.
Niin totta! Oikeakielisyys on oikeasti tärkeää. Isot alkukirjaimet, pilkut ja pisteet on tarkoitettu tuomaan selkeyttä ja rytmiä, ei niitä saa hylätä vain sen takia, ettei viitsi. Jos ei itse osaa, voi aina luetuttaa tekstin sellaisella, joka osaa. Seuraan ainoastaan juoksublogeja, mutta sivuutan armotta ne, joiden teksti on puuroutuvaa tajunnanvirtaa. Siksi kiitos sinulle laadukkaasta blogista!
VastaaPoistaKiitos Sari kauniista sanoistasi ja blogini seuraamisesta!
PoistaRakastan kirjoittamista ja se on ollut aina tärkeä osa ajatuksieni selvittämisessä. Kirjoitin Pikkuliteniä aluksi omaksi ilokseni. Olisikohan systerini ollut ainoa aktiivinen lukija, sillä eihän tämän olemassaolosta kukaan edes tiennyt. Sitten pikku hiljaa aloin saada blogiini kommentteja ihmisiltä, joita en tuntenut. Huomasin, että juoksupäiväkirjaani on eksynyt ilokseni joku muukin, jolla ei ole kanssani samaa sukunimeä.
Edelleenkin jokainen kommentti blogissa ja Facessa sekä jokainen tervehdys kadulla saa mut innostumaan. Saan niistä puhtia jatkaa ajatusteni selvittämistä kirjallisessa muodossa.
Sisaret ovat ihania! Mun sisko opetti mulle pilkkusäännöt ja paljon kirjoittamiseen liittyviä tyyliseikkoja, kun aikoinaan opiskelimme Jyväskylässä. Sisareni opiskeli tuolloin äikän maikaksi, ja kävimme monta herkullista keskustelua oikeakielisyydestä. Minä tietysti jankkasin sisällön tärkeydestä ja sisareni taas painotti sitä, että jos teksti on sekavaa puuroa, jää ajatus monesti lukijalta ymmärtämättä tai hän voi ymmärtää sen ihan väärin. Ihan oma juttunsa on sitten kaunokirjallisuus ja esim. luova kirjoittaminen, mutta huomaan nykyään senkin, etten vaan jaksa innostua pitemmäksi aikaa mistään kovin kokeellisesta kielellä leikkimisestä - vaikka mulla ei ole mitään dadaa tai jääkaappirunoutta vastaan ;)
VastaaPoistaPS Mulla kirjoittamiseen pätee vähän sama kuin juoksemiseenkin, pidän siitä ja pääasiassa kirjoitan siksi, koska tykkään. Tunnistan tunteesi!