Mun aikani ei ole ollut omaani vuosiin. Tiukka ohjelmointi ei
Jos kaikki olisi sujunut perjantai-iltana, kuten loistavassa logistiikkakuplassani kuvittelin, olisin tullut töistä kotiin eftiksen kautta. Olisin halannut ja lahjonut hoitajat, kiittänyt menneistä neljästä vuodesta, ensin pojan ja sitten tyttären kanssa, olisin steppaillut perheen kanssa kotiin, syönyt pikaisesti ja lähtenyt juoksemaan 15 kilometriä tyttären futismatseja katsomaan. Rentoa, kevyttä hölkkää.
Kupla puhkesi jo työpaikalla. Yritin kiriä aikataulua kiinni, mutta eihän halauksissa voi kiirehtiä. Onneksi mies hoiti tyttären valmistelut, sillä mun piti vaihtaa kiireen vilkkaa juoksukamat päälle. Hän lupasi myös saattaa tytön autolle kimppakuljetukseen ja mä saisin lähteä heti kun olisin valmis. Olin auttamattomasti myöhässä. En ehtisi juosta koko matkaa Jakomäkeen, jos mielin nähdä molemmat matsit.
Juoksu alkoi näistä maisemista...
Pistin pyöräilykypärän päähän ja juoksin lähimmälle kaupunkipyöräasemalle. Autoin siellä ensin turistia (miksi mun pitää aina olla niin kiltti?), hyppäsin satulaan ja ajoin natisevalla ja kolisevalla pyörällä minkä jaloistani pääsin. 5,5 kilometrin päässä Arabiassa oli äärimmäinen fillariparkki. Sitä eteenpäin kaupunkipyöräkartalla on pelkkää valkoista. Pyörä telineeseen, kypärä juoksureppuun ja jalat alle.
Myös vaihtovaatteet mahtuivat juoksureppuun.
Isompipäisellä olisi sattanut tehdä kypärän ahtamisen kanssa tiukkaa.
Aurinko nosti hien pintaan, eikä asfalttisuorista tuntunut tulevan loppua. Välillä kurkkasin Google Mapsiin varmistaakseni etten ole eksyksissä. Olin jo 8 kilsan päästä kotiovelta, eikä silloin ole enää takuita kartalla olosta.
Latokartanossa tie kaarsi kauemmaksi moottoritiestä ja mun suuntavaistoni valahti varpaasta hien mukana matkan varrelle. Eritasoliittymän ali tuosta, toisen tästä. Olin aivan varma, että mun pitäisi jatkaa oikealle, mutta tienviitta näytti 180 astetta toiseen suuntaan. En luota 100-prosenttisesti yhteenkään Helsingin pöpeliköissä olevaan kevyen liikenteen opasteviittaan, joten pysäytin pyöräilijän kertomaan mulle minne pitäisi mennä.
Tulen Vaaralasta, siitä Jakomäen vierestä. Juokse vasemmalle teollisuusalueen läpi. Sen päässä on tosi mukava metsätie, joka vie Jakomäkeen.
Kannatti siis kysyä. Mulla ei olisi ollut aikaa neljän kilsan sakkokierrokselle.
20 astetta ja aurinkoa. Mitä mä ajattelin laittaessani pitkät trikoot jalkaan? Tai no kyllä mä tiedän. Siinä lähtökiireessä en ajatellut mitään.
Juoksin teollisuusalueen läpi ohjeiden mukaan ja päädyin metsän laitaan. Ei siellä tietä näkynyt. Puikkelehdin erään talon takana, kuulin pöpeliköstä pulinaa ja näin vilahduksen punaista. Siellä oli lenkkeilijöitä! Löysin kinttupolun, joka päättyi... mukavalle metsätielle.
Mun olisi varmaan pitänyt kääntyä jo tästä metsätielle.
Laskettelua hiekkatiellä, tien ylitys ja sitten olinkin Jakomäessä. Mun vauhtini oli kaukana kevyestä hölkästä, nopein kilsa taisi olla viiden tietämillä, kiire kun oli. Kysellessäni viimeisiä reittivinkkejä futiskentälle, paikallinen koiranulkoiluttaja ohjasi mut juoksemaan tienviertä pitkin, vaikka kuulemma puisto- ja asuinalueen läpi kulki oikopolku. Mun otsaani on varmaan tatuoitu heikosti näkyvällä musteella "eksymisvaara".
Myöhästyin ekasta matsista viisi minuuttia. Sain kuitenkin tyttäreltäni saman tien synninpäästön hänen huomattuaan mut. Arvatkaapa vain, otinko autokyydin iloisena vastaan peli-illan jälkeen. En halunnut enää toista sankarijuoksua huvin vuoksi.
... ja päättyi tänne.
Pe 1.6. hyötyliikuntaa | 8,55 km | 45:43 | 5:20 min/km + alkulämmittelyksi 5,5 km fillarointia
Ei kommentteja