Kisa-aamuna mulla oli päällimmäisenä mielessä lukema 5:27. Sitä keskivauhtia lähtisimme jänisparini Petrin kanssa hakemaan, eikä sen ylitys ollut vaihtoehtona. Emme saisi myöskään juoksuttaa seuraajiamme piippuun turhan poukkoilevalla vauhdinjaolla. Kuten arvata saattaa, mua jännitti vietävästi. Jäniksen vauhtiin pitää voida luottaa. Kun lupaamme viedä porukan maaliin ajassa 1:55, sen me myös teemme. Mielellään hymyillen ja tsempaten.
Usko itseeni ja juoksukykyihini oli nollissa. Mä hoin kahden kilsan mittaisen kävelymatkan ajan itselleni:
Mä olen hyvä. Mä osaan. Mä olen vahva. Mä olen juoksija. Mä olen hyvä. Mä osaan. Mä olen...Ajatuksen katkaisivat vain ne ohikulkijat, jotka halusivat kertoa mulle, ettei nyt sada. Olin laittanut kalseaan aamusäähän lyhyiden juoksukamojeni päälle kertakäyttösadetakin. Muilta juoksijoiltakin sain kisapaikalla kuittia hymyssä suin.
Kisa-aamut ovat mulle aina tunteellista aikaa. Lapset jäivät nukkumaan lähtiessäni, mutta onneksi mieheni kampesi itsensä sängystä antaakseen tsemppihalit. Hokan teltalla sain lisää halauksia. Jannankin tapasin siellä. Olin halausten tarpeessa. Pikku hiljaa sanainen arkkunikin aukesi. 2:45-pupun Katjan kanssa lähdimme hakemaan jänispaitojamme ja -lappujamme puputreffipaikalta.
Tallipäällikkö Tuukka Hoka One Onen teltalla. Lenkkareita oli niin testattavana kuin myös myytävänä.
Vaikka paidan vaihtaminen pinkkiin Björn Borgiin, kisakassin noutaminen ja tavarasäilytykseen jonottaminen sujuivatkin tosi jouhevasti, en kuitenkaan kerennyt KPK:n ryhmäkuvaan. Vessassakin oli käytävä ennen h-hetkeä. Vaikka tuo pysähdys ei kauaa aikaa vienytkään, ehdin silti tavata ihanan Annan. Siitä onkin aikaa, kun oleme viimeksi tavanneet. Terkkuja olen saanut monet kerrat, kun poikamme ovat pelanneet samoissa turnauksissa.
Olimme Petrin kanssa lähtökarsinassa jo puolta tuntia ennen lähtölaukausta muiden jänisten tapaan. Luoksemme alkoi kerääntyä tuttuja moikkaamaan ja porukkaa, joka ajatteli liittyä juoksuseuraamme. Yht´äkkiä lähdön innokas odottelu vei mukanaan kylmän tuntemukset ja ylimääräisen jännityksen.
Hieman ennen lähtöä aloimme liikkua lähemmäksi lähtöviivaa. Varmasti kaikki olivat löytäneet siinä vaihessa oman lokeronsa massasta. Lähtölaukaus, viimeiset kävelyaskeleet vaihtuivat kevyeen hölkkään, juuri ennen lähtöviivaa starttipainallus Garminiin, katse Petriin ja menoksi.
Jänispari Petri, kyltti ja pupupallo.
Alussa massa määräsi vauhdin, se oli mitä oli. En ollut sen kummemmin lämmitellyt ennen starttia, joten hidas koneen herättely oli vain hyväksi. Baanalla oli valittava juoksulinja tarkkaan, jotta emme jääneet hitaampien jalkoihin. Hyvin oma porukkamme kuitenkin näytti pysyvän koossa. Petri juoksi ensimmäiselle juomapisteelle saakka 1:55-kyltti kädessään. Hieno ilmapallokin meille annettiin, mutta se karkasi taivaan tuuliin sitoessani sitä kiinni juoksuvyöhöni. Ekat kilometrit manailin lapsusta, mutta lohduttelin itseäni sillä, että yksi moga sallitaan ja parasta että se tuli tehtyä ennen starttia, ei kisan aikana.
Juomapisteitä oli ripoteltu reitin varrelle tarpeeksi. Vain ensimmäinen tuntui olevan turhan kaukana. 4,5 kilsan kohdalla Kaivarin rannassa kuiva suu sai kostuketta ja heitin ensimmäiset vedet sängen peittämään päähäni. Vettä oli saatava sisäisesti ja ulkoisesti, tai voisi käydä kalpaten. Aurinko kannusti meitä pilvettömältä taivaalta.
Maalissa aurinko ei enää rassannut, päin vastoin. Pilviäkin alkoi näkyä.
Jo tässä vaiheessa kisaa mulle selvisi juoksun lopullinen käsikirjoitus. Emme kyenneet avittamaan ruuhkan takia kanssamme juoksevia juomapisteillä, kuten hitaammat jänikset pystyisivät, mutta sen sijaan laitoimme paukkuja jutusteluun. En osaa edelleenkään juosta ja juoda samanaikaisesti, joten jäin aina jälkeen pääryhmästä. Otin heitä kiinni aina seuraavalle juottopisteelle saakka rupatellen muiden kanssa. Peesissämme oli mahtavia tyyppejä, joilla kaikilla oli omanlaisensa juoksijatarinat kerrottavanaan. Mä sain heistä huimasti energiaa ja varmuutta siihen, että tämä homma hoidetaan kunnialla himaan. Mun ei tarvinnut enää hokea mantraa pääni sisällä.
Kaksi voittajaa. Juoksuvalmentaja Pasi Päällysahon opeilla ennätyksensä tehnyt Nina irtautui porukastamme 10 kilsan kohdilla. Pauliina taas oli ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen juoksulenkkarit jalassa. Naiset olivat yhtä hymyä ja syystäkin.
Suurin yleisö oli taas kerran Kauppatorilla. Vähän kävi sääliksi Katajanokalla vasta satamaan saapuneen XPRS:n matkustajia, sillä ratikalla ei hetkeen päässyt satamaan tai sieltä pois. Osa porukasta oli vähän pöllämystyneen näköistä, mutta osa taputti meille juoksijoille. Onneksi puolimaratoonarit eivät kauaa Skattalla olleet, sillä tuossa vaiheessa letka ei ollut vielä pisimmillään.
En juossut tälläkään jänistyskerralla kokonaismatkaa vaan kilometrejä. Jokaisella kilometritolpalla hihkaisimme Petrin kanssa toiseillemme kuinka paljon olimme edellä tai jäljessä aikataulusta. Molemmilla oli excelit näpeissään. Pidin omasta lapustani tiukasti kiinni, jotta se ei katoaisi ilmapallon tapaan. Tavoitteenamme oli jättää ainakin 20 sekunnin kaula viimeiseen kunnon nousuun. Yhdeksän kilsan kohdalla aloin pikku hiljaa hivuttautua vasemmasta reunasta oikeaan. Siihen meni puolisen kilsaa,vaikka meitä juoksijoita ei ollutkaan kuin muutama rinnakkain. Toivoin, että näkisin kympin hujakoilla poikani heijaamassa kaupungin puoleisella muurilla. Ja siellähän hän oli! 11-vuotias ei ehkä osaa arvostaa äitinsä huutoa "Halikaveri!", mutta ei hän arkaillut halailla, kun hyppäsin hänen seurakseen muurille. Sydän oli rakkautta täynnä. Tuntui hyvältä saada häneltä tsempit ja hymy. Sitten taas juoksijoiden sekaan.
Pohjoisrannassa oli vielä reittimerkinnät tallella palatessamme illalla picniciltä kotiin.
Kiersimme Sörnäisten rantatielle Pitkänsillan kautta ja sieltä eteenpäin Kalasatamaan. Tuosta pätkästä mulla ei ole sen kummempia mielikuvia, sillä juttelin kilometritolkulla muiden juoksijoiden kanssa. Maisemat, kivet ja kuopat ovat mulle niin tuttuja, ettei niihin kiinnitä enää samalla tapaa huomiota. 13,5 kilsan kohdalla imaisin geelin juomapisteen jälkeen ja sain kunnon energiapotkun 16-17 kilsan tietämillä, jolloin normaalisti alan miettiä juoksun järkevyyttä. Noita ajatuksia ei tullut puolikkaalla kertaakaan mieleen. Jalat veivät, eikä niitä tarvinnut miettiä sen kummemmin. Sydän hakkasi tasaisesti ja fiilis oli hyvä. Mä rakastin juoksua jokaisella askeleella. Rakastin kanssajuoksijoitani. Rakastin karhean kaunista kotikaupunkiani. En halunnut olla missään muualla, kuin HHM:n reitillä. Tai no jaa, sen viimeisen siksaknousun radalle olisin jättänyt mieluusti väliin, ainakin hetken ajan. Kun pääsin rallattelemaan alamäet, unohdin kumpareenkin sen saman tien. Ilman ylämäkeä ei tule myöskään alamäkeä. Yksinkertainen totuus.
Luottovarusteet, juoksuhame ja Hokan Machit.
Osa juoksuporukasta oli lähtenyt revittelemään Petrin kanssa maaliin. Mä jatkoin tasaisten kilsojen tahkoamista. Jalat nykivät mullakin maalin suuntaan, mutta pidättäydyin parhaani mukaan. Viimeinen lasku alas Töölönlahdelle. Siellä se Finlandia-talo häämötti. Muutama porukastamme toivotti mulle hyvää loppumatkaa ja he lähtivät vetämään viimeisen kilsan täysillä. Että mä olin ylpeä heistä! Mieletöntä, että olin saanut juosta yhdessä tuollaisen porukan kanssa.
Yritin vielä napata juoksijoita kyytiin, muutaman sainkin verkkooni. Laulaa hoilotin hetken, olin niin riemuissani. Moikkasin Jannaa, pysähdyin loppusuoran alkuun kirittämään juoksijoita, yllytin ottamaan vielä viimeiset spurtit. Oli upeaa nähdä, kuinka matkan ja auringon väsyttämät juoksijat saivat jaloistaan irti vielä yhden jäätävän kovan spurtin. Sitten olin itsekin jo maalissa. Brutto 1:55:02, netto 1:54:09. Se oli siinä.
Kiitos HHM:lle, että sain olla jälleen jäniksenä. Jänistelystä saatua fiilistä on vaikea kuvata sanoin. Voisin piirtää tähän perään yhtä monta sydäntä, kuin kanssamme oli juoksijoita. Kiitos kun roikuitte jänöjunassamme mukana!
Ei kommentteja