7 heikkoutta ja vahvuutta juoksijana

Lenkillä-blogin Elinalla oli mielenkiintoista pohdintaa juoksijan perfektionismin aiheuttamista loukkaantumisista. Itse edustan sitä toista vahinkoaltista ääripäätä, peruslaiskaa on-off -juoksijaa. Olen monesti miettinyt, mikä mut on pitänyt näinkin juoksukuntoisena, varsinkin kun olen helposti innostuvaa lajia ja pidän tavoitteellisesta juoksusta.

Loukkaantumisen riskitekijöitä löytyy multa lukuisia tuon on-off -ominaisuuden lisäksi:

1) Olen vasta muutaman vuoden ajan venytellyt tunnollisesti ja lihaskuntotreeni tuppaa jäämään liian helposti tekemättä. Onneksi mulla on nyt salikortti, eli lihaksiin tulee keskityttyä vuodenajasta riippuen 1-3 kertaa viikossa.

2) Hierojalla olisi hyvä käydä, kaikkia lukkoja ja jumeja ei yksinkertaisesti ole mahdollista avata kotikonstein. Vielä toistaiseksi lasten vaatekaapin päivittäminen on niiden hierontaan varattujen eurojen lopullinen käyttökohde.

3) Juoksen kaupungissa asfaltilla paljolti pakon sanelemana. Pidemmän päälle se ei ole terveellistä, varsinkaan ortopediystäväni mielestä. Varmasti siirryn poluille ennen pitkää, kunhan perhe-elämä sen sallii. Siihen asti satsaan hyviin, vaimentaviin lenkkareihin.

4) En ole enää kolmekymppinen. Eletty elämä näkyy ja tuntuu niin kyvyissä kuin myös palautumisessa.

5) Treenini on liian yksitoikkoista. Jos aika ja raha eivät olisi rajalliset, lisäisin tähän rinnalle… jotain. Onneksi käyn kuitenkin silloin tällöin uimassa ja vesijuoksemassa. Hyötyliikuntaa tulee joka päivään joko kävelemällä tai pyörän selässä.

6) Nukun liian vähän. Se vaikuttaa virkeyteen sekä palautumiseen ja tekee musta loukkaantumisille alttiimman.

7) Mun kannattaisi syödä terveellisemmin, tai ainakin ajatella ruokailut pidemmällä tähtäimellä valmiiksi.

Entäpä se toinen puoli?

Jalkani ovat pysyneet suht terveinä, sillä…

 1) … ne ovat  tottuneet asfaltin iskutukseen pitkän ajan kuluessa. Olen käynyt lenkillä jo yli 30 vuoden ajan ja ensimmäisestä maratonista tulee pian 18 vuotta. En edes osaa sanoa tarkkaa hetkeä, milloin päätin alkaa juosta. Äidiltäni olen kuullut, että opin ensin juoksemaan, sitten vasta kävelemään. Siitä on jo yli 45 vuotta.

2) … olen juossut välillä vähemmän, joskus enemmän. Jalat ja kroppa ovat saaneet tilaa rauhoittumiseen ja palautumiseen. Talvitauon jälkeen alku on aina tuskaista, sillä juoksukunto on laskenut siitä, mihin se edellisen juoksukauden lopussa jäi. Nopea kunnon kehittyminen tauon jälkeen on kuitenkin palkitsevaa.

3) … pyrin nykyään keskittymään vuoden pääkisaan, muihin kisoihin mulla ei ole tiukkaa juoksuohjelmaa.

4) … tunnen kroppani tosi hyvin. Tiedän mikä kolotus on mitäkin ja tunnistan mikä on omalle kropalleni normaalia ja mikä ei.

5) … en noudata juoksuohjelmaa orjallisesti, vaan otan ylimääräisiä lepopäiviä, jos muu elämä menee juoksun edelle.

5) … olen jo sen verran ajan ahavoittama, että tiedän ettei kaikkea tarvitse saada nyt ja heti.

6) … mun ei tarvitse todistella maratonin juoksemisella kenellekään yhtään mitään. Kaikkein vähiten itselleni. Muun muassa sen takia en vedä itseäni riskivyöhykkeelle treenatessani, enkä kisoissa juostessani.

7) ... pyrin lisäämään viikottaisia kilometrejä maltilla.

Teräksestä en ole kuitenkaan minäkään tehty, sen huomasin erityisesti viime vuonna kerätessäni vuoden aikana 12 kisaa ja 1800 kilometriä. Se yhdistettynä iän tuomiin muutoksiin sekä (geeni)perimän aiheuttamiin kremppoihin, sai mut tuntemaan loppuvuodesta itseni tosi vanhaksi ja raihnaiseksi. Oli hyvä huilata ja vetää henkeä ilman pakon sanelemaa telakointia. En voi sanoa että olisin uudesti syntynyt, mutta olen ainakin juoksun intoa tulvillaan. Otan päivän ja juoksun kerrallaan.