Muistan, kuinka lapsuuteni talvina luistelimme lumettomalla järven jäällä saaresta saareen. Ehkä se tapahtui kerran tai kaksi, mutta muistikuvissani emme juuri muuta tehneetkään aurinkoisina sunnuntaipäivinä. Airamin punaisessa termarissa oli höyryävää kaakaota ja kaikki olivat yhtä hymyä. Aika mainio muisto, eikö vain!
Kaupunkitalvista muistan erityisesti pienen proomun, joka pyöri kehää Merihaan edustalla 24 tuntia vuorokaudessa. Sen tuijottaminen ikkunasta kävi meditaatioharjoituksesta. Välillä kuorma-autot kävivät kippaamassa lumilastinsa mereen. Niiden takia botski piti pientä länttiä merestä jäättömänä. Mietin usein kuka ruorissa oli ja mitä hän mahtoi ajatella pyöriessään kehää aina uudestaan ja uudestaan. Suuntaa hän sentään vaihtoi silloin tällöin. Olikohan hänellä kello pirisemässä aina kun oli suunnan vaihdon aika?
Kotimatka eftispuistosta jäätä pitkin. Oli hauska päästä tutkailemaan tuttuja maisemia eri vinkkelistä. Vasemmalla Pohjoisranta, edessä Merihaka.
Olen ollut aina todella varovainen jäällä liikuskeluun kotikulmillani. Mulla on hurja kunnioitus ja pienoinen pelkokin meren mahtia kohtaan. Olen katsellut viime päivinä kaihoisasti jäällä juoksevia, mutta siinä vaiheessa kun pääsen itse lenkkipolulle, pimeys on peitellyt Helsingin jo yöpuulle. Auringossa kimalteleva lumi on lumoava juoksualusta jäällä. Pimeyden keskellä lumella ei ole valoa heijastettavanaan, vaan ympärillä on pelkkää mustaa ja harmaata. Jos mulle tapahtuisi jotain, kukaan ei huomaisi mitään.
Mies ja otsalamppu
Eillisellä lenkillä huomasin erään miehen siirtyvän jäälle Eiranrannasta. Näpsin muutaman kuvan ja käänsin katseeni takaisin merelle. Miehen otsalamppu ei ollutkaan enää hänen päänsä korkeudella, vaan osoitti parinkymmenen sentin korkeudelta kohti jäätä. Mietin salamannopeasti mielessäni läpi mistä saisin lisäapuja miehen pelastamiseen.
Hei onko sulla siellä kaikki kunnossa?Mies kuuli kysymykseni kertoi kuntoilevansa. Ja sitä se tosiaan olikin. Hän eteni lumista jään pintaa hämähäkkimiehen liikkeillä. Se näytti hauskalta ja tehokkaalta. Saatoin jatkaa huojentuneena matkaa hakemaan tytärtäni ystävänsä luota.
Viikko sitten Allas paukkupakkasessa auringon juuri noustua.
Ursulan kohdalla huomasin jäällä liikettä. Koira juoksenteli siellä innoissaan ja omistaja yritti saada sen rannalta käsin takaisin hihnan päähän. Koira oli kulemma saanut lumihepulin. Apuni ei olisi tarpeen, ellei mulla sattumoisin olisi koiran herkkuja taskut täynnä. Terrieri tulisi kyllä ennen pitkää takaisin, mutta sitä ennen pinna saattaisi kuulemma katketa kerran jos toisenkin. Katselin hetken aikaa lumihulluutta ja ravistelin nuoskalunta jaloistani. Koiran ilo oli tarttuvaa lajia. Koiran omistajakin alkoi nauraa. Toivotimme toisillemme hyvät viikonloput ja huikkasin koirallekin heit. Siellä se veteli edestakaisin kuono lunta auraten ja häntä vipattaen. Sopivaa hulluutta löytyy kyllä jokaiselle Suomen vuodenajalle.
Pe 9.3. rauhallinen iltalenkki | 8,25 km | 55:08 | 6:40 min/km
Ei kommentteja