Olen ollut aika epäsosiaalinen tammikuussa vapaa-ajallani. Tai no, tunnustettakoon, olen ollut talvihorroksessa marraskuusta lähtien. Elämä on pyörinyt lähinnä perheen ja nukkumisen ympärillä. Viime lauantaina vietin kuitenkin illan ihmisten ilmoilla tyttäreni futismatseja seuraten. Samalla pääsin juttelemaan muiden futisvanhempien kanssa.
Juoksin Hernesaaresta takaisin himaan mutkitellen. Ohitin yhdellä lenkillä lapsuudenkotini sekä kaksi taloa, joissa olemme asuneet yhdessä mieheni kanssa. Kolmas oli miltei näköetäisyydellä mutta neljänteen olis pitänyt tehdä ylimääräinen puolen kilsan lenkki.
Ensimmäisessä asunnossamme Kampissa meillä oli 12 neliötä / asukas. Kuten arvata saattaa, tilatarvetta oli, vaikka rakkaus roihusikin, eikä välimatkaa toiseen kaivannut senttiäkään.
Toisessa kodissamme kivenheiton päässä edellisestä, neliöt kasvoivat 16:een per pää. Ikkunoista näkyi pelkkää taivasta ja kattoja. Pohjapiirustus oli täydellinen. Valitettavasti talon muut asukkaat ja tulevaisuudessa siintävä putkiremontti pistivät meidät katsomaan kotia toisaalta.
Kolmas kotimme oli Töölön puolella. Vaikka neliöt kasvoivat henkeä kohden kahdella, ne hassattiin ylisuureen kylpyhuoneeseen. Kaksio keittonurkkauksella oli remontoitu vanhasta asuntolasta ja siellä oli otettu huomioon esteettömyys kaikissa ratkaisuissa. Mitä nyt hissiin ei mahtunut pyörätuolia, kämppään kyllä.
Neljännessä kodissamme oli ensin ruhtinaaliset 22 neliötä molemmille, mutta muutama vuosi siellä asuttuamme ne supistuivat noin viiteentoista. Seinät alkoivat kaatua päälle, vaikka kotimme olikin pullollaan ihan uudenlaista rakkautta. Kysyimme seinänaapuriltamme, josko hän olisi ollut halukas myymään meille asuntonsa, jotta saisimme lisäneliöitä. Vastaus oli tiukka ei. Nyt jälkeenpäin ajateltuna onneksi, sillä Jätkäsaaren rakentamisen myötä liikennevirrasta entisen kotitalomme editse on tullut sietämätön.
Jos olisin juossut saman reitin keväällä tai kesällä, vastaan olisi varmasti juossut tuttu jos toinenkin. Tällä kertaa ainoa mua tervehtinyt oli pahvinen rakennusmies. Ehkä se kuvaa paremmin kuin hyvin epäsosiaalista tammikuutani.
Kädet puuskassa, eikä edes hymyile.
Ei kommentteja