Kävin pitkästä aikaa punttiksella. Olin niin tohkeissani, etten tajunnut ottaa kuvaa puolapuista, joissa roikuin aikani. Niinpä päivän kuva on takapihamme tikapuista. Niillä pääsee ainoastaan katolle. Jos haluaa jäädä matkan varrella kerroksiin tai vaikkapa ullakolle, silloin on parasta käyttää portaikkoa.
Suvussamme kulkeva legenda kertoo, kuinka isäni isoäiti otti ja lähti. Hän katosi. Taisi tulla mitta täyteen. Hän karkasi ullakolle lukemaan harlekiineja tai muuta vastavaa erikoiskirjallisuutta. Öisin hän kävi tyhjentämässä jääkaappia.
Jos haluaisin kadota hetkeksi tätä elämäni härdelliä, ullakkomme olisi tuskin piilopaikkojen ykkönen. Siellä on ikuinen viima. Merituuli pyörii kehää vuodenajasta riippumatta. Tällä kävelyvoittoisella jaksolla pakopaikaaksi kävisi työpaikan pieni kuntosali, mutta veikkaan, että pitkä lenkki toimisi vieläkin tehokkaammin. Ehkä parisenkymmentä kilometriä riittäisi antamaan tarpeeksi välimatkaa ja muuttaisi ajatusten kulun suuntaa.
Ei kommentteja