LUX meinasi jäädä tänä vuonna väliin, sillä olin kuvitellut sen jatkuvan torstaihin saakka. Onneksi havahduin viime tipassa ja sain kiskottua tyttäreni mukaan. Isä ja poika olivat käyneet katsomassa valoloistoa jo aiemmin.
Kahden tunnin kävely, johon liittyi sattumalta myös ystävämme, kesti parisen tuntia. Etenimme siinä ajassa kokonaiset 4 kilometriä.
Jo muutaman vuoden ajan isot, näyttävät teokset tai kokonaisuudet ovat toimineet parhaiten. Pikkuriikkisten valonautintojen aika häipyi samalla, kun LUX tungettiin pienemmälle alueelle. Viime vuonna LUX oli omilla, ahtailla kotikulmillamme ja niinpä meillä oli jokailtainen varjolux käynnissä. Kadut olivat täynnä matelevia autojonoja. Takavalot valaisivat kadut ja rakennukset.
Muistelen kaiholla Kansallismuseolta lähtenyttä ja Tuomiokirkolle päättynyttä reittiä. Siinä oli myös löytämisen riemua, kun ei tarvinnut kävellä massan mukana jonossa kohteesta toiseen.
Ruuhkan takia meidän oli ihan turha tunkea katsomaan Espan näyttelyä. Sen sijaan nautimme täysin rinnoin väriä vaihtavasta Korkeavuorenkadun paloasemasta. Sen torni yltää talosilhuetin yli ja niinpä olin päässyt nauttimaan kirkasvärisestä tornista jo maanantaisella lenkillä ennakkoon Mustikkamaalta käsin.
Arkkitehtuurimuseon seinään heijastettu valoinstallaatio ylti mielestäni kaikkien aikojen TOP-3:een. Tyttäreni wau-huudahdukset sopivat esityksen henkeen. Samaa fiilistä saimme kokea Senaatintorilla.
LUXilla on paikka Helsingin talvessa ja sydämessäni. Toivoisin tosin, että valoa levitettäisiin jatkossa laajemmalle alueelle, sillä liian tiivis ihmismassa vie osan nautinnosta mukanaan.
Ei kommentteja