Asuessani Lauttasaaressa nappasin silloin tällöin heti sängystä noustuani eväät mukaani ja lähdin pyörällä etsimään itselleni sopivaa aamiaispaikkaa rannasta. Aika usein päädyin yhdelle ja samalle laiturille nautiskelemaan. Nyttemmin kyseiselle laiturille on rakennettu portti, joka on aina lukossa.
Pohjoisranta olisi ihana paikka kirjan lukemiselle ja muuten vaan hengailulle, mutta... ne autot! Liikenteen melulta on välillä vaikea kuulla ajatuksiaan. Nuoruusvuosina asuimme perheeni kanssa aivan Hakaniemen sillan luona. Iltapäiväruuhkan aikaan oli turha yrittääkään keskustella, jos ikkuna sattui olemaan auki. Melun yli oli tylsä rupatella.
Ikkunan sulkemiseen liittyi erityinen rituaali. Ikkunalaudalle laskeutunut hiili (läheisestä hiilivoimalasta?) sekä liikenteestä nouseva pöly ja lika oli parasta pyyhkiä ikkunalaudalta saman tien pois.
Valitettavasti pölyongelma ei ole pienentynyt niistä ajoista. Jo nyt, tammikuun kuivina talvipäivinä, keuhkot ovat olleet taas tulessa katupölyn vuoksi. Normaalistihan se on vasta kevään kirous, kun nastat nostavat tienpinnasta moskaa.
Olen useasti miettinyt kuinka paljon ympäristösaasteet ovat vaikuttaneet astmani puhkeamiseen. Siihen tuskin saan koskaan aukotonta vastausta. Sen sijaan toivon, että lapsenlapseni ei tarvitsisi miettiä samaa asiaa, vaikka asuisikin täällä Helsingin sydämessä.
Tähän Pohjoisranta päättyy tai tästä se alkaa. Riippuu kummasta päästä asiaa katsoo.
Ei kommentteja