Olen ollut viime aikoina ärtyinen vaimo ja räjähdysherkkä äiti. Tähän ei todellakaan voi tunkea sitä iänikuista, inhoamaani hokemaa "ai se aika kuukaudesta, vai". Syy on juoksemattomuudessa. Vaikka tämä jo pidemmän tovin mittainen kävelytreenikausi onkin ollut rentouttavaa, se ei ole tasoittanut mielialojani samaan tapaan kuin juoksu.
Uskaltauduin maanantaina lenkkipolulle pitkästä aikaa. Jalat tuntuivat tutuilta. Ja entäpä pää? Lenkin jälkeen hymyilin taas tuttuun tapaan. Arjen pienet ja vähän isommat ärsytyksen aiheet eivät tuntuneetkaan enää niin kummoisilta.
Isoisänsillan alla oli jo siellä täällä kristallinohutta jäätä. Vesipyörteet yrittivät huuhtoa reunoja, mutta pian nekin jäävät paksun jään alle.
Juoksukuntoni on tällä hetkellä yhtä hauras kuin tuo jääkin. Kestää kauan, ennen kuin musta saadaan taas vahva ja kestävä juoksija. Ennen kuin olen taas siinä vaiheessa, jäät ovat ehtineet jo sulaa, kenties jopa useammankin kerran. Mutta se juoksukone on sisuksissani edelleenkin. Tosin visusti piilossa. Maltilla saan sen taas esiin tänäkin keväänä.
Mulla ei ole kiirettä. Jatkan juoksua puoliteholla. Sen verran, mitä polla vaatii pitääkseen mut lunkina ja aurinkoisena tyyppinä.
Ei kommentteja