Tämän lähemmäksi jääpuikkoa oli vaikea päästä ennen lumisateiden alkua. Mukanani oli tyttäreni lisäksi kotimatkaa taivaltamassa kaksi futiskaveria. Lapseni ovat tottuneet siihen, että heidän vanhempansa ottavat kuvia mitä oudoimmista yksityiskohdista. Pojille ei täysin auennut miksi halusin ottaa kuvan jäälyhdystä, joka on kaiken lisäksi hajalla.
On jännä, miten eri tavalla näemme saman asian kameran linssin läpi. Varsinkin paperikuva-aikaan oli hauska katsoa lomakuvia ja arvuutella kuvarajausten perusteella kumpi meistä onkaan mieheni kanssa ottanut kuvan. Kun opimme tuntemaan toistemme kädenjälkeä, vai pitäisikö sanoa silmää, paremmin, arvuuttelu oli aivan turhaa. Kuvat suorastaan huusivat kumpi ne oli ottanut.
Instagram-tililläni on paljon tiukkaan rajattuja kuvia. Voin kertoa, että kamerani on myös täynnä sellaisia. Ilmeisesti haluan puristaa kaiken olennaisen mahdollisimman tiiviiseen pakettiin niin, ettei siellä ole mitään ylimääräistä. Kuvaan sen mitä näen. Rönsyt voi ja saa jättää ulkopuolelle.
Jonkun mielestä se on kaunistelua. Omasta mielestäni se on eräänlaista luovuutta. Yksityiskohdista löytyy aina kauneutta.
Olisin halunnut kuvata jäätä katutasosta käsin. Valitettavasti tälläkin kertaa kamerani hyytyi pakkasessa.
Ei kommentteja