42 kilometriä on lyhyt, passeli tai pitkä matka siitä riippuen, kuinka pieniin palasiiin sen pilkkoo ja mitä on matkan varrella. Jalathan väsyvät aivan saletisti, mutta nyt puhutaan lähinnä siitä, kuinka keveältä tai raskaalta maratonin mittainen matka tuntuu pääkopassa.
1 x 42 km
Berliinin ja Barcelonan maratonien reitit eivät tuntuneet puuduttavilta kuin paikoitellen, sillä 42 kilometrin aikana sai kaupungista hyvän läpileikkauksen. Jos juoksisin 42 kilometriä kotoa jonkin ison ajotien vierustaa, silloin lopettaisin viimeistään puolimaratonin kohdalla. Maisemilla on merkityksensä.
2 x 21 km
HCM:lla vuosituhannen alussa se oli pitkääkin pidempi matka parista syystä:
1) Ensimmäisellä ja toisella maratonilla 42 kilometriä tuntuu ajatuksena hurjalta.
2) Kaksi kierrosta omilla lenkkipoluilla: "Vielä toinen samanlainen. Eikö tämä koskaan lopu?"
Kaksi kiekkaa Tallinnan maratonilla joitain vuosia sitten ei tuntunut pahalta, sillä reitti oli periaatteella tuonne ja takaisin ja sitten uusiksi. Monotoninen puoli minussa hykerteli ilosta. Terwamaratonilla reitti taas oli niin kaunis, että sitä katseli mieluusti toistamiseen.
17 km + 25 km
Tukholman maratonin vanhalla reitillä ensimmäinen kiekka oli lyhyempi kuin toinen. Kestin sen henkisesti hyvin, sillä kun toisen kiekan alkupuolella olevasta 9 kilometrin skuttaosuudesta selvisi, loppu oli oikeastaan enää 14 kilsaa laskettelua maaliin. Tai no, ehkä aika kultaa muistot.
105 x 400 m
105 kierrosta on kyllä monotonisuuden huippu. APK-sisähallimaratonilla juoksu tuntui henkisesti tavallista keveämmältä, sillä kierrokset katoavat yksi toisensa jälkeen miltei huomaamatta. Ajantaju karkaa, sillä on aivan eri asia funtsia juoksuun kulutettua aikaa, kun sitä tarkastelee kilometrien sijaan 400 metrin pätkissä. Vaikka onha se aika absurdia seurata etenemistään: "Enää 87 kiekkaa jäljellä. Jihuu!"
42 x 1 km / 21 x 2 km
Sinne ja takaisin 21 kertaa joulukuisessa räntäsateessa oli parasta ottaa fiilistelyn kannalta. Ennätysjuoksua en voisi kuvitellakaan juoksevani reitillä, missä pitää kääntyä vähän väliä. Loppumatkasta haasteellisinta oli laskuissa pysyminen.
16 x 2,625 km | 8 x 5,25 km
42 kilometriä pilkottuna kahdeksaan osaan on mulle henkisesti hankalin, sillä maraton ei ota loppuakseen millään. Paloheinän maratonilla reitti saattoi puuduttaa myös siitä syystä, että juoksimme metsässä, missä kaikki näytti talvisaikaan aikalailla samalta.
4 x 10,5 km
HSM:lla sekä Vantaan ja Tampereen maratoneilla juostaan neljä kiekkaa. Se sopii mulle yllättäen hyvin. Varsinkin, kun puolimaratoonarit solahtavat kesken kaiken sekaan jäniksiksi.
Mutta pisin pätkähän jokaisella juoksemallani maratonilla on ollut se viimeinen 195 metriä. Pätkä, jonka jätän aina laskuista pois ennen kisaa ja jonka aikana käyn minuutissa läpi koko tunneskaalan epätoivosta iloon. Sen jälkeen koittaa syvä tyhjyys, jonka voi täyttää vain aloittamalla seuraavan maratonin suunnittelemisen.
Ei kommentteja