Mun piti auttaa joulupukkia ja noutaa eräs lahja Konalasta Varuste.netistä. Kotiin tilaaminen on mielestäni turhaa, kun on kerran juoksevat jalat. Juostessani pitkin pimeitä metsäteitä ja autioiden toimistotalojen lomassa mielipiteeni ehti muuttua monta monituista kertaa.
1. osa | Katajanokka - Konala, 13 km
Sykkeet tärähtivät 187:ään ensimmäisillä askelilla lähtiessäni Katajanokan liikuntahallilta. Sykkeiden mukaan ei siis kannataisi tälläkään kerralla juosta.
Senkin sykevyö! Jos saan pidettyä vauhdin maltillisena 6:20 keskarilla, niin hyvä.
Lenkki alkoi kaatosateessa, joka otti välillä aikalisää jatkaakseen entistäkin voimakkaampana. Matkaa Keskuspuistoon tuli metrilleen viisi kilometriä.
Vastaan tuli puolimaratonin mittaisen lenkin aikana lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä ilman pienintäkään valon pilkahdusta. Pitänee varmaan hankkia otsalamppu, jotta havaitsisin ympäristöäni paremmin. Itselläni heilui juoksun tahdissa valo sekä juoksurepussa että lenkkarissani.
Pitkiksen jälkeen lempilenkkarini eivät olleet enää yksinomaan oranssit.
En varmaankaan olisi yöjuoksija, jollen asuisi umpikortteleiden keskellä. Autot ja asuintalot tuovat mulle turvallisuudentunnetta. En saavuttanut samaa tunnetta metsän keskellä juostessani. Metsän pimeys tuntui ahdistavalta. Olisipa lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä ollut enemmän. Kevään ja kesän lempeässä valossa tunnelma olisi ollut varmasti toisenlainen.
Onneksi on Google Maps. Tarkastin sieltä miten pääsisin ihmisten ilmoille. Lopulta päädyin juoksemaan motarin (tai mikä lie vauhtitie) viertä. Kurvasin sieltä pois ja päädyin Veikkauksen toimistotalon parkkipaikalle. Rakennuksen ikkunoissa paloi valo, mutta missään ei ollut ristinsielua.
Vielä viimeinen pätkä meluaidan vierustaa ja olin perillä Varuste.netissä.
2. osa | Konala - Pasila, 7,25 km
Lähdin suunnistamaan Etelä-Haagan suuntaan. Huomasin, että Lassilan futiskentät olivat vain kilometrin juoksumatkan päässä juoksuni päätepisteestä. Sinnehän on tullut juostua aiemminkin tyttären futismatseja seuraamaan.
Haagan katkaiseva puistokeskittymä oli myös edellisiltä juoksuilta tuttu. Sateessa ja pimeyden keskellä rapakoissa kahlaaminen ei tuntunut kovin mukavalta. Vain yksi juoksija tuli vastaan. Edes koiraihmiset eivät olleet liikkeellä.
Sen sijaan, että olisin lähtenyt suunnitelmani mukaisesti juoksemaan kohti Huopalahden asemaa ja sieltä radan vierustaa kohti keskustaa, päätinkin suunnata takaisin Keskuspuistoon. Onneksi on reittejä mistä valita. Kunhan vain osaisin valita juuri sen oikean.
Suuntavaistoni petti täysin. Keskuspuisto tuo mulle aina ylläreitä tullessaan, vaikka kuinka kuvittelen olevani oikealla, tutulla reitillä. Yht´äkkiä metsätie jatkui asfalttitienä ja huomasin juoksevani Postin jakelukeskuksen ja radan välissä. Missään ei näkynyt taaskaan ketään.
Ei näytä järin kutsuvalta.
Reitti Ilmalasta Pasilaan oli kauppakeskuksen rakennustyömaan takia hieman kylmäävä. Kevyen liikenteen väylä päättyi kuin seinään. Onneksi huomasin kaukana edessäpäin kyltin, joka ohjasi kulkemaan siltojen ali Pasilan autojuna-aseman suuntaan. Täytyy myöntää, että väsyneenä ja liikaa ruotsalaisia dekkareita lukeneena sekä tanskalaisia rikossarjoja seuranneena mut valtasi hurja pelko. En tiedä kylläkään mitä oikeastaan pelkäsin. Järki ei edennyt tunteen tahtia. Pelokkaana oli vaikea pitää yllä hidasta juoksua. Jalat halusivat keulia. Nopeasti pois täältä!
Sitten näin jättikokoisen vihreän perunan. Jäin seuraamaan, kuinka taideteos vaihtoi väriä. Sain rauhoitettua itseäni sen verran, että pystyin jatkamaan matkaa.
Pian olin taas ihmisten ilmoilla. Autoja, ratikoita, melua, ihmisiä – ihanaa!
3. osa | Pasila - Hakaniemi, 0 km
Ysin ratikka oli päättärillä. Onneksi mulla on aina pitkiksillä bussilippu mukana. Hyppäsin kyytiin ja köröttelin Hakaniemeen ruokaostoksille. Halusin päästä mahdollisimman pian kotiin lasten luokse.
4. osa | Hakaniemi - koti, 1 km
Ahdoin juoksurepun täyteen ja käsipainoina mulla oli juostessa litra maitoa ja toinen mokoma jogurttia. Askel keveni kummasti lähestyessäni kotia. Mua oltiin jo odoteltu kovasti.
Vaihto lenkkipolulta lapsen sängyn jalkopäähän lukemaan sujui vanhasta tottumuksesta lennosta, kylpyhuoneen kautta. Kävin pikasuihkussa ja aloin lukea lapsille Leijonapoika-trilogian toista osaa.
Pian illan pitkis oli enää muistoissa. Tulipahan taas juostua.
Lenkin kohokohta, väriä vaihtava jättikokoinen peruna.
Ti 28.11. marraskuun ainoa kunnon pitkis | 21,25 km | 2:10:30 | 6:08 min/km
Mulla ois varmaan tuo lenkki jäänyt väliin, sen verran inhottaa juosta pimeässä yksin. Syy siihen on pari vuotta sitten pururadalla seuraamaan lähtenyt tyyppi, joka oli ihan selässä kiinni, kun onneksi koiran ulkoiluttaja osui kohdalle. Jatkoi matkaansa sen jälkeen onneksi. En koskaan ole juossut kotiin niin nopeasti. Siinä myös syy sille etten koskaan lähde lenkille ilman puhelinta.
VastaaPoistaHuh helpotus, että selvisit säikähdyksellä, Tanja. Ymmärrän hyvin, ettei tuollaisen kokemuksen jälkeen tee mieli lähteä yksin pimeään juoksemaan. Itse tein vastaavassa tilanteessa oman henkilökohtaisen puolen kilsan ennätykseni. Siihen sisältyi jopa Linnunlaulun mäki. Kaiken lisäksi oli valoisa kesäilta.
PoistaTämä lenkki teki mieli jättää useamman kerran kesken, mutta vasta Pasilassa luovutin. Musta tuntuu, että jatkossa juoksen pimeällä vain (keski)kaupungin kaduilla.