8) Sisko | 9 asiaa minusta

Halusin pienenä itselleni veljen. Mielellään isoveljen, sillä kaikki naapuruston pikkuveljet olivat tosi rasittavia. Siskoa en halunnut, sillä mulla oli jo sellainen.

Olemme kulkeneet systerini kanssa rinta rinnan pitkin Suomea muuttokuormamme perässä. Vihdoin päädyimme takaisin Helsinkiin. Mä jäin sinne, hän kävi vain viivähtämässä muutaman vuoden verran ennen katoamistaan meren taakse. 

Tai no, ei hän minnekään hävinnyt, kuin ainoastaan näkyvistä. Puhelin pärisi välillämme ja postikorttejakin tippui postiluukusta. Riitakaveruksista tuli tosi hyvät ystävät, kun saimme kilometrejä väliimme.

Pojillamme on ikäeroa päivälleen kaksi kuukautta, tyttärillämme hieman päälle kolme kuukautta. Vaikka olimme läheisiä jo ennen lasten syntymää, jälkikasvu on lähentänyt meitä entisestään. Ymmärrämme toisen elämäntilanteen ja sen kipukohdat. Olemme tarvittaessa toisillemme peilejä, tuemme toisiamme ja tarvittaessa kyseenalaistamme. 

Kiteytin sisarrusrakkauden Oivalluksia-haasteessa seuraavasti:

Välillä se huudattaa, välillä se saa suun maireaan hymyyn. Sisarusrakkauden väliin ei mahdu muita. Vain sisarukset saavat arvostella toisiaan, muilla ei ole siihen oikeutta. Ei pieninä, eikä isoina.

Tätä kirjoittaessani ajattelin lasteni lisäksi myös siskoani. Uskon että hänkin allekirjoittaa kirjoittamani.

Haluan vielä lisätä seuraavat listaan:

Hän saa mennä näkymättömän rajan yli ja pysymme silti ystävinä. 

Vain yksi ihminen ymmärtää miksi olen tällainen kuin olen.

Lämpimät syntymäpäivähalaukset lahden toiselle puolelle!
Tänään on sinun päiväsi, rakas siskoni, joulun lapsi. Kiitos että olet olemassa.

Valokuvat perhealbumimme pahvisivuilta. En ole kysynyt julkaisuun lupaa siskoltani, mutta enköhän saa sensuroimatonta palautetta. Siitä(kin) syystä siskot ovat kullan arvoisia. 

Aiemmat postaukset sarjassa 9 asiaa minusta:
1) Ruokainhokki
2) Kirjat
3) Rituaali
4) Ratkoja
5) Manu
6) Kengännauhat
7) Panssarivaunu