25. maraton: Sinivalkoinen maraton – 382. Paloheinä maraton 6.12.2017

Herätys 4:52 on epäinhimillinen normaalina arkiaamuna, mutta vieläkin karummalta se tuntuu vapaapäivänä. Unihiekka oli kuitenkin pakko karistaa silmistä, sillä halusin juhlistaa 100-vuotiasta itsenäistä Suomea juoksemalla.

Ystäväni Katja oli saanut houkuteltua mut Paloheinä maratonille kertomalla, että siellä olisi hyvää seuraa ja aitoa Coca Colaa tarjolla. Olen näköjään aika helppo nakki. Mua alkoi kuitenkin epäilyttää, mitä juoksusta tulisi, sillä en ole talvijuoksijana parhaimmillani. Tiesin, että tulisin rikkomaan kahta perussääntöäni:

En juokse pakkasella.
En juokse liukkaalla.

En ihmettele, että Katja pitää keräilymaratoneista erityisesti muiden juoksijoiden vuoksi. Mut otettiin jo heti bussissa osaksi porukkaa. Jokainen Paloheinän dösään hypännyt juoksuvaatteisiin pukeutunut oli osa meidän salaseuraamme. Ilokseni huomasin, että kaikki tuntevat Katjan, ilopillereistä ykkösen, salaatinlehdellä sata kilsaa juoksevan, isosydämisen juoksijalahjakkuuden.

Otitteko nastat alle? 

Niinpä niin. Ajattelin pärjätä tasapohjaisilla Hokan Clifton nelosilla. Mukana oli pohjakuvioidut Hokan Challenger ATR -lenkkarit, joihin voisin tarvittaessa vaihtaa. Mutta ei mulla nastalenkkareita ole.

Aamun ensimmäiset kuvat ovat mustan harmaita. Tässä vaiheessa nautimme sinisestä hetkestä. Kuulen mielessäni Katjan äänen: "Tuu jo nyt sieltä kuvaamasta!"

Lämpötila nousi päivän mittaan parista miinusasteesta nollan tietämille ja ensimmäisen kierroksen helppojuoksuinen lumipeite tamppautui kierros kierrokselta juoksijoiden jaloissa sieltä täältä liukkaaksi. Jäätä se ei toki ollut ja pysyimme pystyssä. Muutin kuitenkin alitajuisesti juoksutyylini. Olen keskijalka-astuja muutenkin, mutta nyt jätin päkiöille keinahtamisen väliin. Askel askeleelta tiputin koko jalkapohjani maahan: "Läps, läps, läps." 

42 kilsaa tasajalkaläpsyttelyä ja tavallista hitaampi eteneminen vaati veronsa. Jo puolimaratonin kohdalla jalkojen ja alaselän lihakset huusivat apua. Juoksu tuntui väärissä kohdissa kroppaa. Jossain vaiheessa pääkopassa alkoi ääni ehdotella keskeyttämistä. Onneksi vaihdoimme välillä mun takiani kävelyyn. Muuten olisin varmastikin kaivanut bussilippuni esiin huoltoauton uumenista ja painellut kotiin kesken juoksun.

Voiko Paloheinässä eksyä? Kyllä. En oppinut reittiä kahdeksan kiekan aikana. Onneksi oli opas mukana.  

Olimme maratonin Thelma & Louise ja Nuija ja Tosinuija, ainakin juoksukaverimme mielestä. Juttujemme perusteella molemmat nimitykset kuvasivat meitä loistavasti. Suumme kävivät tasaisesti koko 4 tunnin ja 46 minuutin pituisen maratonretkemme ajan. Taisimme olla hiljaa ainoastaan vessareissulla läheisessä jäähallissa. Veikkaan, ettemme ikinä tule pääsemään Katjan kanssa viinilasillisen ääreen parantamaan maailmaa, jos vaihtoehtona on tällainen mukava aamupäivän mittainen juoksusessio. Yöjuoksutkin kelpaavat.

Suomi 36525 päivää, maraton 42195 metriä. 

Jokaisella maratonilla on hyvä olla oma juttunsa. Maratonpoddenin haastattelussa ultrajuoksija Rune Larsson vinkkasi hieman erilaisesta eväästä yli neljän tunnin maratonille, wieneristä. Tämä oli pakko testata! Jätin geelit suosiolla kotiin ja pakkasin pullapussin mukaan. Varsinkin tällaisella hitaalla fiilistelymaralla voi kokeilla mahdollisia vatsansekoittajia, joihin ennätyksen kiilto silmissä ei uskalla tarttua.

Puolikkaan kohdalla vatsa kurni ja heikotti. Loistavaa, nyt on hetki koittanut! Söin wienerin suurella mielihyvällä. Se täytti sopivasti, oli helppo syödä ja vatsa tykkäsi siitä. Palanpainikkeeksi join sitä luvattua aitoa Cokista. Toimii! Ehkä uskallan kokeilla samaa settiä nopeammallakin pyrähdyksellä.

Paikalle oli tuotu sauna 100-vuotisjuoksun kunniaksi. 

Pysähdyin välittömästi ylitettyäni maaliviivan. Jalat huusivat hallelujaa, mutta fiilis oli hyvä. Katjan täytyi lähteä pikaisesti lapsiperhehärdelliä kaitsemaan ja mullakin odotti illallisvalmistelut. Onneksi vieraat toisivat mukanaan pääruoan, persialaisen pinaattiyrttipadan, joten riitti että saisin siivottua perheen kanssa ja taiottua jälkiruoan pöytään.

Maalissa mut otti vastaan Minttu saunanraikkaana. Tai ainakin saunassa vaatteet päällä käyneenä. 

Jäin taas kerran suustani kiinni, eikä märkien juoksuvaatteiden vaihtaminen kuiviin käynytkään niin vikkelästi kuin toivoin. Bussista myöhästymäni puoliminuuttisen takia jouduin värjöttelemään pysäkillä 20 minuuttia. Vihdoin lämpimään dösään päästyäni aloin torkahdella. Onneksi säpsähdin ennen kotipysäkkiä. 

Puolen kilometrin matka pysäkiltä kotiin kävellen tuntui mahdottomalta. Jalat olivat tuusannuuskana. Tällaista infernaalista jalkakipua mulla ei ole ollut maratonin jälkeen varmaan koskaan.

Kotona mut käskettiin hetkeksi nukkumaan ja kyllähän mä aloin siitä taas virota. Illallispöydässä olin taas oma pölöttävä maratoninjälkeinen itseni, hieman jäykillä koivilla tosin.

Vaikka jalkajumi kestikin tavallista pidempään maratonin jälkeen, olen silti iloinen että lähdin itsenäisyyspäivämaratonille. Olen onnellinen siitä, että sain ja voin juosta. Ja että sain viettää aamupäivän rakkaan ystäväni kanssa nauttien upeasta valkohuntuisesta luonnosta.

Paloheinän maraton saa jäädä vuoden viimeiseksi maratoniksi ja pitkikseksi. Juoksua en kuitenkaan jätä, vaan otan hyötyliikunnasta kaiken irti juosten ja keskityn hypropressive-hengittelyyn. Seuraavaa maratonia en ole vielä kirjannut kalenteriini, mutta on hyvinkin todennäköistä, että käyn testaamassa juoksukuntoni Paloheinässä kevään korvilla. Keräilymaratoneissa on oma ainutlaatuinen tunnelmansa.

Itsenäisyyspäivä 2017 | Paloheinä maraton | 42,2 km | 4:46:26 | 6:47 min/km
25. maraton ja kolmanneksi hitain. Neljäs ja viimeinen tänä vuonna.