1751 kilometriä

Olisin voinut hyvinkin ottaa loppukirin kilometrikeräilyssä. Sata kilometriä on verrattaen helppo saada kasaan parissa, kolmessa viikossa. Siten olisin päässyt jo hyvän matkaa 1800 kilometrin paremmalle puolelle.

Olen kuitenkin huomannut, etteivät jalkani kestä mitä tahansa. Siirryin suosiolla kävelyyn ennen kuin hajotin itseni.


Mielestäni juoksuohjeissa mainittu "kilometrimäärää ei kannata nostaa kuin maksimissaan 10 % edellisviikkoisesta" pätee ainakin omalla kohdallani myös vuositasolla. Vuoteen 2016 verrattuna kilsoja tuli kerrytettyä 250 kilometriä enemmän, joka tarkoittaa 17 prosenttiyksikön lisäystä. Se saa piisata tälle vuodelle.

Yöjuoksut olivat tänäkin vuonna se mun omin juttuni. Rakastan pimeää Helsinkiä. 

Mitä juoksuvuodesta jäi lopulta käteen? 

Vaikka saavutinkin ennätykseni niin kympillä kuin puolikkaallakin ja maratonejakin tuli juostua peräti neljä, silti vuosi 2017 jää mieleeni välivuotena. En saanut treenauksestani irti täysiä tehoja. Arkeni on ollut sen verran kuormittavaa, että olen joutunut hölläämään harrastuksessani. En näe mitään muuta tapaa suojata itseäni ylikunnolta. Ensimmäisen kerran jouduin puhaltamaan pelin poikki tammikuussa.

Välillä lunta oli, välillä ei. Jäätä riitti kaduillakin ihan riittävästi. Sen takia juoksin alkuvuoden juoksumatolla. 

Alkuvuosi Pasin valmennuksessa 

Aloitin kuitenkin jo helmikuussa uuden juoksuohjelman juoksuvalmentaja Pasi Päällysahon ohjauksessa. En malttanut pysyä paikoillaan. Haaveenani oli alittaa vuoden 2017 aikana 3:30 maratonilla. Haave ei ollut mitenkään utopistinen, sillä Pasi on virittänyt mut ennenkin huippukuntoon. Mieltäni ahdistavat asiat eivät kuitenkaan karanneet mihinkään eikä arkikaan siitä helpottanut. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tajuta ottaa tuossa vaiheessa aikalisä.

Aina on aina helppo jossitella. Jos arki olisi ollut... toisenlaista... olisin pystynyt treenaamaan ohjelman mukaisesti. Ja jos olisin noudattanut Pasin loistavaa ohjelmaa, olisin päässyt tavoitteeseeni tai olisin ainakin lähempänä sitä. Tämä on yksi vuoden suurimpia pettymyksiäni juoksun tiimoilta. Tunsin, että petin niin itseni kuin Pasinkin.

Ensimmäinen oma pokaali. 

Kello pysähtynyt aikaan 3:51

Olen ollut sekä keväällä että syksyllä 3 tunnin ja 51 minuutin maratonkunnossa. Oulussa pääsin maaliin hammasta purren ja kaikki purkautui itkuun mitali kaulassa. Tampereen maratonilla sain saman loppuajan ilman tunteiden vuoristorataa, helpolla ja varman päälle vedetyllä juoksulla. Menin sieltä missä aita on matalin, sillä luottamus omaan itseeni juoksijana ei ollut eikä ole edelleenkään kohdillaan. Vasta nyt, kun elämäni iso umpisolmu on alkamaisillaan purkautua, alan olla valmis tekemään töitä pääkoppani kanssa.

Oivalluksia

Alkuvuoden juoksutauko oli hedelmällinen yllättävällä tavalla. Tajusin, ettei viikon pitkistä ole pakko tunkea sunnuntaille, vaan voin juosta sen myös arkena. Ajatella, etten ole tajunnut tätä ennen, näin yksinkertaista asiaa. Pienelläkin ajatustavan muutoksella voi olla suuri vaikutus.  

Muutenkin vuosi oli pieniä oivalluksia pullollaan. HHM:lla jänistäminen oli niin mahtava kokemus, että aion jatkossakin avittaa muita maaliin. Olen viimein tajunnut, mikä on suurin motivaattorini lenkille lähdössä, juoksun tavoitteellisuus. Olen iloinen, että tavoitteellinen juoksu ei kuitenkaan sulje pois fiilistelyä. Vantaan maratonilla sain tyydytettyä kilpailuviettini juoksemalla ensimmäisen kiekan osana maratonviestiä. Loppukierrokset sitten jorailin, höpötin, viheltelin ja seurustelin.

Oivalluksia liittyy myös lapsiperhearkeen. Olen ilokseni huomannut, etteivät lapset ole enää juoksua rajoittava tekijä, vaan itse asiassa juoksisin ilman heitä vähemmän. Sekä lasten, että oma vanhenemiseni ovat siis tuoneet juoksuuni uusia vivahteita.

Hyppy ikäsarjasta toiseen

Siirryin tänä vuonna ikäsarjaa ylemmäksi. N45-sarjassa olen päässyt ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen palkintopallille. Olen tosin jymähtänyt ikuiseksi kolmoseksi. Pronssia tuli saatua Helsinki Spring Marathonin puolikkaalta, Terwamaratonilta ja Tampere maratonilta. Kullalle ylsin ainoastaan Katajanokan ympärijuoksussa (2 osallistujaa!) ja iki-ihana K2-P2 -joukkueemme (eli Kultamunat) pokkasi Vantaalla maratonviestin hopeaa.

Olen harjoitellut aamulla juoksemista. Siinä on edelleen totuttelemista. 

Juoksutreffejä

Koskapa työni on ollut aikamoista yksin puurtamista, olen kaivannut sen rinnalle juoksuseuraa. Tajusin, ettei mun ole pakko juoksennella aina yksinäni. Niinpä aloitin helmikuussa juoksutreffien järjestämisen. Yksiäkään treffejä en saanut aikaiseksi. Sain ystävällisiä ja sydämellisiä kielteisiä vastauksia juoksutreffipyyntöihini. Lähestyin ensisijaisesti vähemmän juoksevia bloggareita. Heille kaikille on oma yksityisyys niin tärkeää, eikä tällainen tuntemattoman pyyntö saanut kovinkaan vastaanottavaiseksi. Olin pettynyt, totta kai, mutta en yllättynyt.

Saimme järjestettyä muiden juoksijoiden kanssa juoksutreffejä. Vuoden mittaan olen juossut ainakin Elinan, Katjan, Kirsikan ja Kermiksen ja kanssa. Oli mahtava päästä juoksemaan myös Masokistin unelmaa tavoittelevien seurana ja yhteislenkille olen päässyt sekä Helsingissä että Turussa. Ensi vuonna treffailut varmasti jatkuvat. Ehdotelkaa ihmeessä yhteisiä juoksuja!

Kaksi Katjaa ja toisen lapsukaiset Jeesus Kympillä. 

Uusia ystäviä

Facebook toitotti juuri, että olen saanut kuluneen vuoden aikana 50 uutta ystävää. Suurin osa heistä on uusia juoksijatuttavuuksiani. Yksi koskettavimmista tapaamisista ja toisen kirittämisistä oli Midnight Runilla, jossa olimme vuoroillamme Tomin kanssa vetovastuussa. Hän on yksi näistä uusista ystävistäni. Yhteiset kokemukset ja rakkaus juoksuun yhdistävät.

Tutustuimme Tiina-Kaisan kanssa HSM:lla ja ystävyys syntyi hetkessä. Hän on myös maratonviestijoukkueemme uusi täydennys, Tikru lempinimeltään. 

Hoka One One -lähettilääksi

Hokan talliin pääsy, eli Hoka One Onen lähettilääksi nimittäminen on ollut yksi vuoden suurimmista kohokodistani. En ole huippujuoksija, en tulevaisuuden suuri lupaus, en ultrakuningatar, vaan tavallinen kuntomaratoonari eli tavis. Silti pääsin mahtavaan porukkaan mukaan. Kai se on niin, että kun aikansa koputtelee, se oikea ovi vihdoin aukeaa. Myös jalkani ovat olleet Hokista yltiöinnoissaan. Keväällä alkoi nimittäin näyttää siltä, että jollen löydä jaloilleni sopivia lenkkareita, pitkät matkat alkavat olla kohdaltani historiaa.

Juoksumatkailua

Tänä vuonna on tullut käytyä Ruotsissa tavallista harvemmin, mutta sieltkin sain unohtumattomia juoksukokemuksia.

Italian reissulla tuli juostua kuutena päivänä yhteensä 61 kilometriä. Tuntui hyvältä juosta viimein helteessä kaatosateen sijasta. Pääsin samalla reissulla testaamaan myös ensimmäistä kertaa Park Runin.

Hullun hommaa

Vuoden rankin kaksiviikkoinen osui elo-syyskuun vaihteeseen. Juoksin 14 päivän aikana Kaisaniemi juoksun puolikkaan, Midnight Runin, kolme kilometriä laikka punaisena Katajanokan ympärijuoksussa ja viimeisenä kisana Tampereen maratonin. Koko kroppa tuntui olevan sen jälkeen ylösalaisin. Sydän ei ollut pysyä paikoillaan, jalat olivat tukossa ja tukallakin oli suruliputus. Varmasti elokuun puolen välin kieppeillä siitepölyallergian kourissa juostulla Helsinki Street Runilla oli myös oma, elimistöä kuormittava vaikutuksensa.

Vaikka lääkäri ei kieltänytkään multa juoksua, ymmärsin vallan hyvin itsekin hillitä menoa. En ole mikään juoksukone, vaan keski-ikäinen perheenäiti, jolla nyt satuu olemaan juoksu intohimonaan.

Vuoden juoksut paketissa

Kisakausi päättyi myöhemmin kuin kuvittelinkaan. Itsenäisyyspäivän aamuna kävin juoksemassa ex-tempore -maratonin Paloheinässä. Liki viisi tuntia tauotonta pölötystä ystäväni Katjan kanssa upeassa talvisessa metsässä oli mahtavaa vaihtelua tällaiselle yksinäiselle asfalttijyrälle. Sinivalkoisen maratonin jälkeen olenkin keskittynyt lähinnä kävelyyn ja hypopressive-hengittelyyn.

Uinti ja futis lasten kanssa on ollut syksyllä hyvää vastapainoa juoksulle. 

Vuosi alkoi ja päätyi juoksutaukoon

Olen päättänyt pitää juoksutaukoa vielä ainakin kahden viikon ajan tai mahdollisesti myös pidempään. Kroppani on viettänyt aina talviunta viime talvea lukuunottamatta. Se on selvästikin levon tarpeessa. Haluan saada nollattua myös pääni uuden vuoden ja uuden juoksuvuoden kynnyksellä.

Annan itselleni luvan levätä. Ja opettelen rakastamaan enemmän jalkojani, pääni jälkeen toiseksi tärkeimpiä työkalujani.

Nämä kuvat ylsivät Instagramissa tänä vuonna kuvieni TOP ysiin. 

Juoksuvuosi 2018 

Tiedän, että vetäessäni lenkkarit taas jalkaan, olen kauhuissani romahtaneesta juoksukunnosta. Mun pitää luottaa itseeni, että kunto lähtee taas nousuun, aivan kuten kaikkina keväinä tätäkin ennen.

Musta tuntuu, että vuosi 2018 tulee olemaan täynnä mielettömän hienoja juoksuja sekä kohtaamisia, ja arki kulkee kevyesti siinä rinnalla.

Rakkautta ja malttia uudelle alkavalle vuodelle toivottaen, toiveikkaana, 
Poppis

Juoksun riemua HHM:lla <3 Kuva: Jussi Solastie