Olisin linnoittautunut sohvalle, jos...

... mulla ei olisi lapsia. Ulkona oli tarpeeksi tuulta heittelemään oksia puista. Jäätävä tihku ja pimeys saivat jopa tiskivuoren näyttämään houkuttelevammalta kuin lenkille lähtemisen. Lapsi kuitenkin toivoi että veisin hänet treeneihin.

Voisinhan mä karata takaisin kodin lämpöön tyttären futistreenien ajaksi. Saisin olla kerrankin yksikseni kotona. 

Meille tuli armoton kiire, vaikka aikaa oli runsaasti ennen myöhäisillan jalkapallotreenejä. Autoin tytärtäni etsimään sopivia urheiluvaatteita sateeseen. Hän muistutti, että mun pitäisi kaivaa myös omat juoksuvaatteeni esiin.

"Mutta kun mä en ole menossa lenkille. Ei oikein huvita", ajattelin.

Siinä samassa tajusin, ettei selitys menisi tyttärelle läpi. Olemme vuosikausia hokeneet lapsille, ettei harrastuksia jätetä ilman hyvää syytä väliin. Jos hän sanoisi mulle nuo samat sanat, niillä ei olisi pienintäkään vaikutusta.

Niinpä nappasin kuivaustelineeltä sopivat lenkkivaatteet ja lähdin juoksemaan potkulaudalla kiitävän tyttären perään. Sade ei vaivannut meitä kumpaakaan ja olimme vahvassa myötätuulessa. Tyttö kipitti tyytyväisenä futiskentälle poikien sekaan ja mä jatkoin juosten matkaani Töölönlahdelle.

Tuntia myöhemmin tapasimme taas kentän reunalla. Kumpikin oli sateesta litimärkä. Molemmilla oli suu iloisessa virneessä. Kannatti lähteä!

Hassua, että mun on vaikea startata lenkille, jos ulkona on pimeää ja sateista. Oikeasti rakastan sateessa juoksemista ja sisimmältäni olen yöjuoksija, edelleenkin. Kunpa vain aina muistaisin sen. 

To 9.11. kevyttä ja rentoa juoksua sateessa | 8,75 km | 55:39 | 6:21 min/km