Nähdessämme Vantaan maratonviestin osanottajalistan, viimevuotisen ykkössijan puolustaminen vaihtui hopean tavoitteluun. Meidän keski-ikäisten, ruuhkavuosien keskellä juoksevien kuntomaratoonareiden olisi mahdotonta haastaa huippujuoksijoista koostuvaa Ice Power -jengiä. Emme antaneet sen kuitenkaan lannistaa. Olimme tulleet pitämään hauskaa juosten ja sen me myös tekisimme, tulisi sijoitus olemaan mikä tahansa.
Nyt päästetään ääneen K2-P2 -viestijoukkueen juoksijat. Tuttavallisemmin meitä kutsutaan kultamuniksi. Neljä juoksijaa, neljä kierrosta, 1/4-maraton kullakin.
Tuntemuksia ennen ja jälkeen kisan, mutta varsinkin se aikana, olkaatten hyvät:
Kuva: Kimmo Rönnberg
1. osuus: Poppis | 50:54
Aika katoaa aina käsistä ennen starttia. Teki mieli huutaa vessajonossa seisoville, että mun pitää päästä lämmittelemään nyt ja heti, ettei mulla ole aikaa jonotella. Mutta eihän niin voi tietenkään tehdä. Jokainen meistä oli menossa 11:ksi lähtöviivalle. Mielellään rakko tyhjänä.Pauliinan löysin vessajonosta, muut ihanat, Katja ja Kukkis odottelivat taiteiltujen numerolappujen kanssa aulassa. Vähän päälle neljä tuntia, niin saisin samassa paikassa kahvia. Sen ajatuksen voimalla tuli taivallettua läpi tihkusateen.
Tuli rakastettu olo, kun viritin kahta numerolappua tuulitakkini rintamukseen. Toinen oli täynnä sydämiä. Että olen kaivannut porukkaamme! Olin omissa ajatuksissani, laitoin musat korville ja katosin. En tainnut toivottaa kenellekään onnea.
Mutta kyllä he tiesivät, että ovat ajatuksissani. Silloin ja nyt.
Säälittävät verkat parkkipaikan päästä päähän. Ehkä sain sata metriä täyteen jos sitäkään. Maratonille en olisi lämmitellyt sen kummemmin, mutta 1/4-maraton oli aloitettava virkeillä koivilla. Shokkiherätykseksi meni kuitenkin.
En halunnut tuhrata lähdössä yhtään sekuntia, sillä maratonviestissä aika lähtee juoksemaan starttipyssyn pamauksesta. Olisin joka tapauksessa joukkueemme heikoin lenkki, sillä en totta puhuen uskaltaisi vetää itseäni ihan piippuun. Viestiosuuteni jälkeen jatkaisin maratonin loppuun saakka. Tai ainakin yrittäisin.
Moottoripyörän räkäinen ulvahdus ja lauma maratoonareita pinkoi sen perään.
Olin vaikuttunut siitä, kuinka nopea 150 kärki kisoissa on. Sillä ainakin niin monta ohitti mut ekan kilsan aikana. Liioittelematta.
Tapasin lähtökarsinassa tutun vuosien takaa. Hän sai toimia epävirallisena jäniksenäni. Vasta seitsemän kilsan paikkeilla jouduin jättämään hyvästit hänen sinipaitaiselle selälleen. Siinä vaiheessa vauhtini alkoi hidastua, eikä kilometrivauhtia ollut helppo kiihdyttää edes viiden sekunnin verran. Kunhan onnistuisin pitämään kolmantena olevan selkäni takana, olisin tyytyväinen. Oli aika mikä tahansa.
Pienen notkahduksen jälkeen sain kuin sainkin jalkoihini uuden vaihteen viimeisten 1,5 kilsan ajaksi. Olin paahtua, sillä päälläni oli liikaa vaatetta. Yritin olla ajattelematta asiaa. Tarvitsisin jokaista päälläni olevaa vaatekappaletta varmasti hitaalla loppumaratonilla, jolle jatkoin läpsästyäni Pauliinan kättä vaihtopaikalla.
Viestinumerolappu pois rinnasta. Onneksi Harri Mannermaa tuli nappaamaan sen multa. Ja sitten jalkaa toisen eteen. Mitäköhän tästä tulisi? Onneksi mun ei tarvinnut viestistä stressata. Joukkueemme tytöt ovat mielettömiä.
Pauliina onnistui meistä ainoana kaventamaan eroa ykköseksi tulleeseen joukkueeseen.
2. osuus: Pauliina | 49:36
Aika.. Aika on hyvinkin liukuva käsite.
Vuosi sitten ravattiin ja tavattin mun kultamunien kanssa ensimmäistä kertaa.
Nyt tuntuu, että oltais tunnettu ikuisuus. Ensimmäisestä Vantaan viestijuoksusta tuntuu taas olevan hyvinkin lyhyt hetki.
Nyt toista kertaa kunnia olla mukana hauskassa tapahtumassa. Hyvillä mielin, mutta pienesti kilpaillen.
Aina yhtä mieletöntä tavata omaa jengiä ja kuumotella ennakkoon ja spekuloida jälkeenpäin viesteillä. Näillä viesteillä on myös avattu monen naisen elämää ja tuettu toisiamme.
Nyt viestit kävivät lisäksi kuumina, kun saimme tietää vielä haastajajoukkueesta. Toisten juoksukavereiden perustamasta ryhmästä. Kilpailua.. heräsikö vietti? Kyllä vaan!
Mutta lepo. Lepo, lepo ja lepo. Koko viikko. Päälle sinkkiä, inkivääriä, Deetäja Ceetä..
Perjantaina pikku happihyppelyn jälkeen päätös. Mä tuun.
Sain matkaan vielä parhaat kannustajat. Omat lapset. Helppo oli houkutella, kun tiedossa oli uimahalli kisapaikalla sekä huhujen mukaan inkkari ja cowboy hevosineen.
Kisapaikalle on kiva saapua. Hulinaa ja paljon tuttuja. Haastejoukkue. Haleja.
Inkkari ja cowboy hevosineen tavattiin myös heti. Haleja.
Joukkuetoveritkin löytyi. Haleja. Aika meni nopeasti.
Tavattiin myös toinen viestijoukkue. Hurjat SM-naiset. Helpotti kisaviettiä hieman, koska aika selkeää oli, että kullasta ei tarvitsisi näiden ylivoimaisten naisten kanssa kilpailla.
Keli mitä parhain. Pieni sade ja tyyntä.
Poppis, meidän hurja ykkösmuna, matkaan. Aikoi jatkaa maran siitä. Hei. Respect.
Itse lämppäämään. Sykkeet hurjat. Leposykekin huiteli 120 tuntumassa. Juoksukavereiden pohdintaa jouksuvauhdeista, kannustusta muille ja pientä jännitystä.
Poppis saapuikin nopeammin kun odotin. Apua, mun vuoro. Läpsyt lennossa. Kintut alle. Eka kilsa 4:25. Hups. Ei näin kovaa..
Tarkoitus oli mennä rauhassa sairastelun ja löysän kesän jälkeen. Ei kovaa juoksua juurikaan harjoiteltu. Sykkeet kuitenkin maltilliset. Pudotin varuiksi hieman vauhtia.
Kannustusta oli kivasti reitillä. Juoksu rullasi. Fiilis kevyt. Muistin viime vuodesta ettei reitti olisi ollut niin tasainen kun puhuttiin. No mutta olihan se. Hyvin tasainen. Taisin viimeksi vetää vaan liikaa kieli vyön alla.
Olin ajatellut kahdeksan kilsan kohdilla laittaa laikan punaiselle ja kaasun pohjaan. Laiskuus kuitenkin iski ja päätin mennä mukavuusalueella loppuun asti.
Kympin kellotin 46 ja risat. Okei, ihan kiva näillä pohjilla.
Maali häämötti. Siellä kamut. Läpsy Katjalle joka pinkoi matkoihinsa.
Halit ja hehkitukset kavereille.
Toinen joukkue matkaan. Poppis kannustettiin kolmannelle kiekalle.
Välissä lähdin lasten kanssa uimaan. Ehdimme hyvin ottamaan Viimeisen munan, Kukkisen, maalissa vastaan.
Jee. Hopeaa tuli ❤
Yllätti miten samoja aikoja juoksimme. Kovat flikat.
Palkintojenjako aina yhtä hienoa. Podium on aina podium.
Lapset värvättiin kuvaajiksi.
Onnea onnea. Haleja vielä.
Poppiskin ehti maralta maaliin ja olipa ihana nähdä vielä koko jengi kasassa.
Lapset autoon ja kohti Kuusaata. Kiva päivä.
Kotona lasi punkkua. Koska niinhän kunnon urheilijan tulee tehdä....
Viestit jatkuvat kuumina ja ystävyys omaan joukkueeseen jatkuu. Ja mikä muu jatkuu. No tietysti perinne. Ensi vuonna ravataan taas!
Kotivuorisport.fi-joukkueen iki-ihanat ja mielettömät juoksijat Merja, Jonna ja Minna. Sairastupalainen oli joutunut jäämään kotiin, joten Merituuli tuli ex-tempore juoksemaan yhden osuuden. Peukut koko loistopoppoolle <3
3. osuus: Katja | 49:13
Vantaan viestimara. Syksyn yksi odotetuimmista tapahtumista. Kulta puolustettavana. Kovia mimmejä vastassa. Paikan päällä sitten selvisikin kuinka kovia.Raastoa, yrjöä ja hulluutta. Kilometrien pituisia meseketjuja ennakkoon. Aivan mahtava mimmijengi.
Onneksi meille oli myös rekrytty varamies, sillä vuorotellen me kaikki alkumunat sairasteltiin. TK, eli Tikru solahti meidän meseen ja sydämiin heti välittömästi. Jännä kun toisten kanssa tuo sielujen sisaruus tulee heti. Kuten munaravityttöjen kanssa vuosi aiemmin.
Tapahtuma on ihana ja hyvin järkätty. Vaikka ollaan aina ajoissa, silti aina myöhässä. Uskomatonta.
Johan se lähtölaukaus kohta kajahtaa ja Poppis kateissa. On niin kovin tyypillistä. Pauliina ja lapset, minä ja Kukkis ja Jaakko kipitettiin katsomaan lähtöä. Hirveä pissahätä, kuten aina.
Poppiksen supernopea kierros ja Pauliina matkaan. Ei hitto, ihan just mun vuoro. Taas pissalle ja sadeviitta päällä odottelua ulkona. Kylmä. Sit Pauliina sieltä jo kirmaakin ja läpsystä vaihto. Mielettömän kierroksen teki Pauliina.
Matkaan. Täysillä tietty. Tumput kädessä. Eräällä miehellä ihan priceless ilme kun tumpputsirbula vetää täysillä ohi. Huutelin olevani viestillä niin tuli varmaan parempi mieli.
Vettä sataa ja kengät märät. Ei mitään havaintoa kuinka pitkään jaksaa pitää vauhtia yllä. Midnight Run edellinen raasto. Sitä edellinen vauhtilenkki joskus elokuussa. Juoksusta ei ole paljoa sanottavaa, kivasti se sitten ajan puolesta kulki.
Oli mieletöntä laittaa Kukkis matkaan, tiesin että sillä ei nokka kauaa kierroksessa tuhise. Ja totta sekin. Pauliinan kanssa mentiin ottamaan Kukkis vastaan. Kylmä. Ei voitu odottaa Poppista.
Podiumilla toinen paikka, Poppis tuli siihenkin myöhässä. Hänen maraton oli mennyt onneksi hyvin höntsäillen maaliin.
Mielettömät mimmit ja kaikista niin ylpeä. Me rapakuntoiset vedettiinkin lujaa. Ihana Tikru oli meidän tulospalvelussa vielä taustalla ❤️ mahtipäivän kruunasi vielä 3km palauttavaa vaparia altaassa.
Kukkiksen poika Jaakko, kisamaskottimme, vartioi varustekassia.
Ankkuriosuus: Kukkis | 49:24
Vuoden hauskin ja iloisin tapahtuma maratonviesti oli siis edessä, samalla porukalla kuin viimekin vuonna. Odotin kovasti näkeväni juoksukamuja. Oma osuuteni oli ankkuriosuus kuin meidän Poppis jatkoi ekan kierroksen jälkeen vielä maratonille.Lähes kisapäivään asti arvoin osallistumistani,vaikean ja sitkeän flunssan ja poskiontelontulehduksen seurauksena oli treenittömiä päiviä kertynyt yli 2 viikkoa. Kisaviikolla sain kuitenkin muutaman treenin jopa tehtyä. Juoksuvauhtia sen kummemin tarvinnut enakkoon pohtia. Terä oli poissa, hyvää juoksua haetaan.
Vaihtopisteelle hyvisssä ajoin, onneksi oli suuret sadeviitat niin ei kastunut ennen juoksua yhtään. Katja viiletti vaihtoon kovaa ja nyökkäsin lainaakseni lipan häneltä juoksun ajaksi. Huudot, hurraukset, hymyt ja läpsy ja eikun menoksi.
Urheiluhallilla oli paljon porukkaa ja sain kovasti kannustushuutoja perääni, vilkutin kaikille.
Ekat kilsat innoissani 4:25 km/min – oho. Syke äkkiä piiloon on kuitenkin luvattoman korkea kuitenkin.
Sataa tihutti. Nautin, juoksu rullasi kivasti, hengitys kulki eikä yskittänyt yhtään. Silti tiesin ettei tuo vauhti pysy loppuun asti, mutta halusin nauttia siitä vauhdista niin kauan kun jaksaisin. Rauhaisaa oli reitillä tuolloin. Vähän urkkaa juomapisteiltä, jotka toimivat tosi hyvin.
Juoksu oli hyvää ja kohtuu tasaista. Hitain kilsa oli 4:50 min/km, hyvä rytmi.
Tykkään reitistä! Loppu (noin 2 km) oli profiililtaan raskaampi kuin muistin, vai olinko jo väsynyt?
Kellotin 10 kilometrin ajaksi 46:19. Kaukana maaliskuisesta, mutta parempi kuin kesällä juostut.
Tulihan se maalikin ja tytöt olivat siellä vastassa.
Jihuu, hopeeta taisi tulla! Hyvä me ja meidän tiimi.
Silja SPR:ltä kyseli vointia, kun keuhkot meinasi tulla siihen nurmikolle. Aivan järkkyjä yskänpuuskia.
Sitten pian lapsen luo uimahallille, josta kamat kasaan, kuivaa ylle ja palkintojenjakoon. Poppis oli vielä reitillä, hatunnosto hänelle.
Hopeapallilla tänään. KiitosK2-P2 ja kiitos meidän tiedottaja ja varamies Tiina-Kaisa! Hän piti meitä kartalla ajoista juoksun aikana.
Kiitos järjestelijöille ja kaikille tapahtumassa mukana olleilla KAIKKI vaan yksinkertaisesti toimi niin hyvin.
Loppusanat:
Meitä oli viime vuonna neljä, nyt viisi. Tikru (eli Tiina-Kaisa, eli TK) tuli ja istahti kultamunakennoon jäädäkseen. Siinä oli just hänen kokoisensa paikka.
Ensi vuotta olemme alkaneet jo suunnitella:
Kuinkakohan monta joukkuetta juoksijakavereista saadaankaan aikaan?
Kuinka monta yhteistä varanaista saamme värvättyä?
Me perustamme vielä yhteisen varajuoksijapankin. Ystäviä kun ollaan pohjimmiltamme, vaikka kilpaillaankin toisiamme vastaan. Tai siis oikeammin sanottuna toistemme kanssa.
Kiitos Vantaan maraton! Nähdään taas ensi vuonna!
K2-P2, aka Kultamunat: Poppis, Kukkis, Pauliina ja Katja. Kuvasta puuttuu Tiina-Kaisa eli Tikru.
Olipas kivaa luettavaa! Yhdessä tekemisen riemua! Jaettu ilo on kyllä paras ilo:)
VastaaPoistaSitä riemua meillä tosiaan oli! Tästä on nyt näköjään tullut jokavuotinen perinne. Eikö kaksi perättäistä kertaa voida laskea jo perinteeksi?
Poista