24. maraton: Onnistunut ihmiskoe – Vantaan maraton 2017

Mitä lähemmäksi Vantaan maraton oli tulossa, sitä älyttömämmältä ajatukseni kahdesta lappujuoksusta yksissä kisoissa alkoi tuntua. Maratonin aloittaminen täysillä on täysin älyvapaata touhua. Siitäkin huolimatta, että tarkoituksenani oli heittää jarru pohjaan ensimmäisen kierroksen eli maratonviestiosuuteni jälkeen.

Olisin voinut vielä perääntyä ja kieltämättä osa musta olisi sitä halunnutkin. Haluni kokeilla rajojani voitti kamppailun pääni sisällä.


Juoksisin turvallisessa ympäristössä. Jos jotain ikävää tapahtuisi, apu olisi lähellä.
Olin päättänyt, että voisin keskeyttää milloin vain. Mun ei olisi pakko juosta maaliin saakka.

Näillä eväillä starttasin maratonille kaksi numerolappua rinnassani, toinen maratonviestin, toinen maratonin. Oikeastaan varsinainen maratonstarttini olisi vasta 10,55 kilometrin kuluttua eli ensimmäisen keirroksen päätyttyä. Sekavaako? No aivan varmasti.

Kuva: Jonna Hakala

1. kierros | startti - 10,55 km 

Vantaan maratonilla juostaan neljä kierrosta. Ensimmäisen kierroksen tunnelmat pääset lukemaan tästä. Juoksin sen maratonviestijoukkueemme ensimmäisenä viestinviejänä.

2. kierros | 10,55 km - puolimaraton

Jatkoin juoksua luovutettuani viestivastuun Pauliinalle. Korvissa pauhaava menevä musiikki ei sopinut rytmimuutokseen. Mun oli vaimennettava hälinä.

Hyväksi havaitsemillani Sudion kuulokkeilla olisin saanut musiikin loppumaan yhdellä painalluksella. Mulla oli niiden sijaan korvillani kuulokkeet, joissa oli vain kaksi ominaisuutta, korvilla tai poissa korvilta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa en voinut ajatellakaan, sillä kuulokkeet olisivat jääneet hyppelemään kaulurista sisään ja ulos juoksun tahtiin. Jouduin kaivamaan kännyn juoksuvyöstä ja näpyttelin sitä aikani ennen kuin sain musiikin katoamaan.

Toinen kierros oli säälittävää räpiköintiä vauhtien välillä. Juoksussani ei näyttänyt olevan päätä eikä häntää. Välillä himmasin, välillä jalat veivät turhankin vauhdikkaasti. Oli yllättävän vaikea saada juoksurytmistä kiinni vauhdikkaan kierroksen jälkeen. Halusin höntsätä, mutta jalkani eivät uskoneet sitä. Jaloissani oli Hokan Tracer 2:t, joilla en normaalisti juokse maltillisella vauhdilla. Nyt pitäisi yrittää.

Ajattelin ottaa kuvia reitin varrelta. Ajatuksen asteelle se jäikin, sillä kännykameran linssi oli huurussa. Oikeasti meitä ei ympäröinyt tällainen romanttinen syyssumu. 

Koko kisan vaikein hetki oli noin 15 kilsan kohdalla. Halusin musat päälle, sillä en kestänyt omia ajatuksiani. Siinä äheltäessäni mua moikkasi Popkornilla puolimaratonille -blogin Emma (muistanhan nimesi nyt varmasti oikein?). Ilokseni hän tunnisti mut. Kyselin kuinka juoksu luistaa. Kuulemma ei sujunut ollenkaan, vaan ajatteli jättää sikseen. Tsemppasimme toisiamme ja hän katosi pian näkyvistäni.

Siinä vaiheessa mut valtasi epätoivo.
Miksi mä juoksen? 
Miksi mä en myös lopeta tähän? 
Mä voisin lopettaa puolikkaan kohdalla ja jäädä jännittämään joukkuekisaa muiden kultamunien kanssa.

Sitten muistin, miksi olin täällä. Munhan oli tarkoitus pitää hauskaa. 

En ollut tuntenut vielä yhtään onnenhetkeä toisella kierroksella . Suunpielet näyttivät lähinnä alas päin. Asialle pitäisi tehdä jotain!

Aloin hymyillä ohikulkijoille. Hymyilin myös sille pyöräilijälle, jonka oli ihan pakko tunkea ahtaassa paikassa vastavirtaan. Hymyilin, vaikka mun piti siirtyä hänen vuokseen autotielle juoksemaan.

Annoin vastaantulijalle hymyillen takistani roikkuvan hakaneulan. Ettei se vahingossakaan tipahtaisi maahan ja satuttaisi koiran tassua.

Jaoin loppuunimettyjä geelipakkauksiani hymyillen ohikulkijoille, jos roskista ei ollut lähettyvillä. Yksikään ei ihmetellyt, vaan otti roskat vastaan.

Jäin pölöttämään järkkäreiden kanssa. Tsemppasin Annikaa ja muita ohijuoksevia. Mulla alkoi fiilis nousta.

En antanut lenkkareissa pyörivien kivien häiritä tunnelmaa. En uskaltanut karistella niitä pois, sillä en voinut olla varma josko saisin kapeita kisakenkiäni takaisin jalkaan sen jälkeen. Tiesin, että koipeni olivat tosi turvoksissa. Sen sijaan sain loistoidean (mullahan niitä riittää!). Pyytäisin jotakuta jengistämme hakeman terapiatossuni laukkusäilytyksestä. Niillä olisi hyvä leijailla maratonin toinen puolikas. Saisin varmasti tungettua räpyläni niihin.

Soitin jokaiselle vuorollaan. Kukaan ei vastannut. Juoksut ja suihkuttelut taisivat olla pahasti kesken. Muut maratoonarit katselivat mua kummastellen, kun tepastelin luuri korvallani nurtsilla. Yritin pysytellä poissa muiden tieltä.

3. kierros | puolimaraton - 31,5 km

Kukkis odotteli vaihtoalueella lähtöä omalle kiekalleen. Jäimme säätämään huoltokassia yhdessä. Teimme asiasta vaikeamman kuin se olikaan ja saimme upotettua touhuun hetken jos toisenkin. Onneksi saimme järjen äänen mukaan, kun yksi järjestäjistä otti sen huomaansa. Kiitos vielä näin bloginkin välityksellä!

Olen jo pitkään halunnut kokeilla, kuinka maraton sujuisi vuorotellen kävellen ja juosten. Nyt siihen tuli tilaisuus. Vauhtia vaihdellen maraton alkoi edetä vaivattomammin, kunhan ensin selvisin kävelyn jälkeisistä ensimmäisistä juoksuaskeleista. Niiden aikana tuntui siltä, kuin jalkojeni tilalla olisi ollut pari taipumattomia neulepuikkoja.

Yritin upota musiikkiin. Se rytmittäisi varmasti juoksukävelyä itsestäään. Vetreillä koivilla pinkova mies hihkaisi mulle:

Hei mä tunnen tuon biisin!

Kill Em With Kindnessin kertosäe on mun tämän kesän juoksubiisien ykkönen. Ilmeisesti osaan viheltää sen lukuisten treenikertojen jälkeen tunnistettavasti. Taas alkoi hymyilyttää.

Kuten kuvasta näkyy, olen hidastellut ja pysähdellyt ensimmäisen kiekan jälkeen. Vastaavanlaisen viivan näen Movescountissa juostuani Helsingin keskustassa liikennevaloissa pysähdellen.

Haaveilin ruoasta. Nälkä oli hurja! Haaveilin grillatusta jauhelihapihvistä. Mistä ihmeestä sekin pomppasi? Himo alkoi olla hälyttävän vahva. Onneksi ei kuitenkaan ollut grillausilma, tai en ainakaan huomannut houkuttelevan grillituoksun nousevan mistään niistä lukuisista pihoista, joiden ohi juoksimme. Olin sen verran häröfiiliksillä, etten olisi ihmetellyt, vaikka olisin löytänyt itseni kinuamasta grillimaistiaisia, jos sellaisia olisin havainnut. Ihanaa Leijonat, ihanaa -biisiä luukuttava porukka ei tosin olisi varmastikaan hätkähtänyt vaikka olisin tullut esittämään tällaisen vienon pyynnön. Heillä oli kunnon pro-meininki, jälleen kerran.

Odotin kuin kuuta nousevaa kierroksen vikaa virkistyspistettä. Juttelun lomassa vedin juomapisteellä nälkääni banaanipaloja ja suolakurkkuja. Join kolme mukillista vettä ja jatkoin matkaani.

Ekalla kiekalla mulla oli ollut aivan liikaa vaatetta päällä, mutta nyt kiittelin itseäni hyvästä vaatevalinnasta. Vauhdin hidastuessa liian kevyt pukeutuminen olisi varmasti kostautunut. Nyt mulla oli hyvä olla ohuessa juoksutakissa, pitkissä trikoissa ja kaulurissa. Sade tuntui virkistävältä.

4. kierros | 31,5 km - maraton

Puolimaraton oli startannut hetkeä aiemmin, kun aloittelin viimeistä kierrosta. Jäin jumiin tuoreilla jaloilla juoksevien keskelle. Heidän vauhtinsa näytti olevan 5:50-6:10 tietämillä. Se kävisi mulle hyvin.

Mulla ei ollut hirmuisesti ylimääräistä energiaa jutusteluun. En oikein jaksanut kuunnella muidenkaan juttuja, joten pistin musaa astetta kovemmalle. Kävin kuitenkin moikkaamaassa pikaisesti Sannaa kun bongasin hänet väkipaljoudesta. Tunnistin hänet punaisesta letistä ja raitasukista.

Kuva: Kimmo Rönnberg

Tuttuja selkiä alkoi näkyä. Jäin hetkeksi juoksemaan Fitness Fuhrer -Sofian kanssa. Hän oli maratonilla Läskimaijan mukana yhtenä virallisista Guinnessin ennätysyrityksen valvojista. En olisi varman edes jaksanut nostaa ennätysraskasta rinkkaa maasta, saati kyennyt otamaan se selässäni askeltakaan. Hurja ponnistus Läskimaija-Jussilta.

Alkoi tanssituttaa. Lainasin juoksuporukasta Asterixia muutaman tanssiaskeleen ajaksi. Vaikka me emme pääsisikään tuolla suorituksella jatkoon Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, pyrähdys teki tosi hyvää.

Vaaleanpunaiset ritarit, Downtown 65 Endurance -jengi jaksoi kannustaa kaikkia. Oman nimeni kuuleminen sai mut taas hymyilemään.

Hetken päästä näin edessäni inkkarin ja länkkärin. Hihkaisin keppihevosella ratsastavalle Jupelle:

Onko tää jo ihan loppuunkaluttu vitsi, jos kysyn sulta että saanko hypätä sun satulaasi?

Ja sinnehän mahduin. Laukka-askeleet olivat yllättävän hankalia. Lipesin kikattaen pois keppihevosen selästä, kiitin ja jatkoin matkaani. Mielettömiä tapaamisia!

Jupe (Juha Nurmela) ja Rekka-Raikku (Raine Rinne) näyttivät taas kerran esimerkillään, että huumori mahtuu maratonillekin. 
(Kuvatekstiin korjattu oikea nimi, Rekka-Raikku tuurasi Juuso Ala-Tuuhosta) 

Tiesin, että ala-asteystäväni isä olisi juoksemassa puolikasta. Näin ystäväni veljen odottelemassa radan vieressä isäänsä. Jäin hetkeksi juttelemaan, sillä eihän mulla ollut mihinkään kiire. Edellisestä jutustelukerrastamme on varmaan yli 20 vuotta... Isä juoksi ohitsemme, poika pinkoi hänen peräänsä ja mä lähdin joukon jatkeeksi. Sain isän kiinni ja juoksimmekin yhdessä pariin otteeseen.

Toivon hartaasti, että olisin 70-vuotiaana yhtä teräksisessä kunnossa kuin hän on. Ja mikä juoksuvarmuus! Ystäväni isällä oli tavoitteena päästä maaliin aikaan 2:10 ja sen hän tekikin!

4 kilsaa ennen maalia mun teki mieli huutaa kovaa, että olen kohta maalissa. En halunnut kuitenkaan kiusata ympärilläni juoksevia puolimaratoonareita, heillä kun oli vielä toinen mokoma kierros edessä.

Mulla oli lähestyvästä maalista huolimatta aikaa juttustella huoltopisteen ihanan porukan kanssa. Siellä sateessa he pitivät meistä huolta tuntitolkulla, jaksoivat tsempata ja hymyillä. Kiitos!

Viimeinen nousu ennen maaliin laskettelua oli jo näköpiirissä. Nappasin Squeezy-pisteeltä mukaani vielä yhden geelin. Kas kummaa, sain banaanigeelisuoran jatkeeksi lempparin, colan makuisen.

Tämähän on onnenpäiväni!

Oli ihana juosta kisa-aluella maaliin. Olin jo kolme kertaa juossut risteyksestä toiseen suuntaan. 

Maalissa mitali kaulaan ja joukkueemme seikkaileva huoltokassi kouraan. Mulle kerrottiin, että kaikki viestijoukkueet olivat jo tulleet maaliin. Puheripulistani ei ollut tulla loppua. Mua hoputettiin palkintojenjakoon.

Katsoin loppuaikaani:

Oho, 4:05.11. Sehän on hyvä. Itse asiassa loistava maratonhöntsäaika. 

Onneksi vasta tässä vaiheessa mulle selvisi, että olin ikäsarjani N45 neljäs. Jos mulle olisi matkan aikana edes vihjaistu siitä, että perusjuoksullani olisin voinut hätyyttää palkintopallia, olisin alkanut tuijottaa kelloa höntsäilyn sijaan. Olisin jättänyt koiranulkoiluttajien jututtamiset väliin, tanssiminen ei olisi tullut kuuloonkaan ja hymy olisi vaihtunut irvistykseksi. Podiumpaikkaa parempi näin! Lähdin hakemaan kauden päätteeksi höntsämaratonia ja sen myös sain. Olin tämän tarpeessa.

Tällaisia mitaleita sain kaksi kotiin tuomisiksi. Olen aikamoinen hösö ennen ja jälkeen kisojen ja niinpä viestistä saatu hieno lasinen palkintolaatta katosi saman tien. Onneksi järjestäjät löysivät sen! 

Soitto kultamunille ja pikakävely heidän luokseen. Olin missannut palkintojenjaon, mutta sain maratonviestihopean näiltä rakkailta, hulluttelevilta tiimiläisiltäni. Ja laittoivat vielä toisenkin mitalin kaulaani, sillä olin todellakin juossut kaksi kisaa Vantaan maratonilla. Mulla oli taas kerran tosi rakastettu olo näiden naisten keskellä.

Annoin nopean haastattelun (minneköhän se meni?), lämpimät halaukset eri suuntiin säntääville joukkueemme juoksijoille, juttelua juoksututtujen kanssa, kauan odotetut pullakahvit ja sitten uimahallin saunan hiljaisuuteen kelaamaan päivän tapahtumia. Tai ehkä lauteilla olisi ollut hiljaista, jollen olisi yrittänyt jututtaa muita.

Puolikkaan juosseet Kermis, Tom ja Jan olivat vielä maisemissa. Sain heistä seuraa kotimatkalle. Jan oli juossut hurjan ajan taas kerran ja Tom sai Vantaalla käytyään lakaista vanhan enkkansa maton alle. Kermiksellä oli myös ennätysten päivä.  

Kävin ylikierroksilla, kuten aina maratonin jälkeen. Bensa suonissa alkoi laimeta mitä lähemmäksi kotia laahustin. Tapasin tuttuja kotikulmilla ja kaikki kysyivät samaa:

Olitko sä taas jossain juoksemassa?

Tai itse asiassa multa kysytään sitä muutenkin.

Vastaus on miltei aina sama, sillä kyllähän mä juoksen. Kauppaan, lapsia hakemaan, lasten harrastusten aikana ja yölliseen aikaan. Onneksi välillä on näitä mahtavia juoksutapahtumia, jolloin näkee lähtöviivalla sadoittain muitakin yhtä hulluja juoksuun höyrähtäneitä.

Ihmiskoe oli sen verran onnistunut, että haluaisin toistaa sen ensi vuonna.
Tai kenties viestin jälkeen jänistelisin puolikkaan.
Tai...

Täytynee toki kysyä kultamunien, eli K2-P2 -joukkueen mielipidettä asiaan ja tietty myös Vantaan maratonin. Ilman reiluja joukkuekavereitani ja kisan järjestäjiä ihmiskoe olisi tyssännyt ajatuksen asteelle. Kultamunat antoivat mun juosta ensimmäisen viestiosuuden ja maratonin järjestäjät mahdollistivat hullun ideani testaamisen. Kiitos teille kaikille siitä!

Vantaan maraton la 14.10. | 42,2 km | 4:05:11 | 5:48 min/km
1. kierros 10,55 km | 50:54 | 4:49 min/km
loppumaraton 31,65 km | 3:14:17 | 6:08 min/km