"Me mennään yhdessä" – Midnight Run 2017

Midnight Run on tunnelmien vuoristorataa. Pimeys muuttuu yllättäen väripläjähdykseksi, hiljaisuus luihin painuvaan jumputukseen. On ylä- ja alamäkiä, niin konkreettisia kuin korvien välistä löytyviä.

Juoksin 10 kilometriä rinta rinnan Kermikseltä lainaamani Tomin kanssa. Roolimme muuttuivat kesken juoksun. Jäniksestä tuli jänistettävä.


Tom juoksi HCM:n Kermiksen seurana. Tällä kertaa hän liittyi seuraani, jotta saisi pokattua kympin enkkansa Midnight Runilta. Tavoitteenamme oli päästä maaliin noin 49 minuutissa. Lähtökarsina oli valittu sen mukaan.

Kultamunat Poppis ja Katja kotiovella valmiina lähtöön. Frisyyrini on tyttäreni käsialaa. Tämänvuotinen kisapaita ei jää kaappiin käyttöä varten. Mitoitus oli käsittämätön ja materiaali karkea, ellei peräti hengittämätön. Katja kykeni asettamaan mitoituksen positiiviseen valoon: "Mitoitus ei ole väärä, vaan paita on sen kokoinen, kun juoksija kuvitteli keväällä ilmoittautuessaan itsensä olevan syksyllä." Kiitos Katja, osaat löytää myönteistä kaikesta <3

Ensimmäiset kilometrit olivat hurjat. Juoksimme tasaisella aivan liian kovaa vauhtia, mutta omaan rytmiin oli mahdotonta hidastaa. Porukkaa rynni sivuilta ja takaa. Olin yllättynyt, kuinka kovia kiitäjiä Helsingin yö olikaan täynnä.

Pahin rysä oli ohi Olympiaterminaalin kohdalla 2,5 kilsan tietämillä. Mieheni jatkoi samaa tahtia, mutta mun oli pakko himmata. Tom seurasi vieressäni.

Reitti ei ole helpoimmasta päästä, mutta koskapa tunnen sen läpikotoisin, nousut ja laskut eivät tunnu järisyttävän pahoilta. Osasin vaistonvaraisesti kiertää reitillä olevat kuopat ja niissä lilluvan sadeveden. Ensimmäistä kertaa jalassani olleet uudet Hokani selvisivät uppokasteelta tällä neitsytmatkallaan.

Naamiaisryhmässä Midnight Runille osallistuvia ei tullut huomattua reitillä, mutta todistettavasti heitä oli ihan mukavasti tänäkin vuonna. Naapurin skidit bongailivat erityisesti heitä juoksijoiden oranssista massasta. 

Henkiseltä kannalta tuttu reitti ei ollut paras mahdollinen. Väsymys iski seitsemän kilsan kohdalla. Katsoin kateellisena Hakaniemen sillalta laskeutuvia juoksijoita. Reittiemme kohdatessa heillä oli miltei kaksi kilsaa enemmän plakkarissa. Kotiini oli kahden korttelin matka ja tiesin että Senaatintorille pääsisi kätevämmin aivan muuta reittiä, kun kiertämällä Hakiksen kautta.

Pitkälläsillalla jalkani huusivat äänettömän stopin. Kehotin Tomia jatkamaan ilman mua. En halunnut olla hänen enkkansa esteenä.

Mä pysyn tässä. Me juostaan yhdessä maaliin. 

Siinä vaiheessa kyyneleet eivät olleet kaukana.

Emme tunne ennalta käsin toisiamme, mutta siinä hän oli silti tukenani. Juoksumme oli miltei sanatonta, mutta se tunne, kun toinen on siinä, on käsittämättömän tärkeä. En ollut yksin.

Tom tiedusteli välillä multa missä mennään ja tsemppasi. Vaikka tiesin, että tottahan toki pystyisin juoksemaan loppuun asti, Tom auttoi meitä pitämään vauhtia yllä.

600 metriä ennen maalia ohitimme kotitaloni. Ikkunassa ei ollut valoja, sillä lapsilla oli tunnelmallinen kotileffailta. Heillä oli leffaseuranaan Katjan miesystävä ja jälkikasvu. Täytyy myöntää, että siinäkin on aikamoinen mies. Käyttää lauantai-illan vahtien neljää energistä lasta, joista yksikään ei ole hänen omansa. Mitä miehiä Suomesta löytyykään!

Palatessamme kotiin kotikadulla oli vielä runsaasti juoksijoita. Reitin suurin haaste oli pysäköidyt autot. Jos jäi vahingossa sumppuun jalkakäytävälle, sieltä oli vaikea päästä pois autojen lomasta törmäämättä muihin juoksijoihin.  

Viimeiset nousut ja laskut kotikaduilla. Senaatintori oli käsillä. Katsoin maalin yläpuolella olevaa tulostaulua. Pelkäsin, että aikamme menisi muutamalla sekunnilla yli 50 minsan. Kiihdytin hieman Tom rinnallani.

Tulimme molemmat maaliin ajassa 49:40. Yhdessä.

Hämärää ja hikistä meininkiä Midnight Runilla. Me kaksi. 

Jouduin nojaamaan hetken aitaa vasten. Viikkoa aiemmin juostu mäkinen puolimaraton ja tiistainen  juoksukisa painoivat vielä jaloissa. Ja nyt sitten vielä tämä. Olin iloinen että juoksu oli ohi, mutta olin kaikkein iloisin siitä, että Tom sai enkkansa. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa vasta tajusin, että tämähän on munkin enkkani Midnight Runilla.

Kultamuna-Katja (keskellä) oli paahtanut reitin hurjaa vauhtia. Hän katosi yöhön jo heti alkumetreillä. Mieheni (vas.) oli juossut pari minsaa mua nopeammin. Hänen mielestään ero tuntui ainakin puolelta tunnilta, sillä he olivat saanet odotella mua tapaamispaikalla pienen ikuisuuden. No, satuin tapaamaan juoksufrendin jos toisenkin, enkä ole ihan tuppisuu. Onneksi tihkusateesta huolimatta kukaan ei ollut hypotermian partaalla. Minttu (oik.) tallusteli kanssani tapaamispaikallemme, jonne Jan ja Katjakin (takarivi) olivat sattumoisin osuneet.  

Olen varma, ettei tämä jäänyt viimeiseksi yhteiseksi kisaksi Tomin kanssa. Uskon hänen olevan samaa mieltä kanssani.

Osallistumiseni Midnight Runille on vaakalaudalla ensi vuonna, jos tapahtuma osuu uudemman kerran samalle viikonlopulle Tallinnan maratonin kanssa. Lähetänkin tässä vienon pyynnön Midnight Runin järjestäjille: Siirtäkää Helsingin juoksu takaisin viikkoa aikaisemmaksi.

La 9.9. Midnight Run | 10 km | 49:20 | 4:58 min/km | oman ikäryhmäni 6. 
1. km 4:53 | 4 seuraavaa kilometriä aikaan 19:49 | kilometrit 5-9 aikaan 19:50 | vika kilsa 5:09