Kakkossijalta kolmoseksi maaliviivan jälkeen – Tampere maraton 2017

Neljä kierrosta. Neljä pitkää kierrosta ja sitten maali. Muuta ei oikein päähäni mahtunut ennen starttia. Tulisimme Ratinan stadionille aina vain uudestaan ja uudestaan. Reitillä olisi hiekkaa ja asfalttia, siksakkia ja suoraa. Ei oikein huvittanut lähteä matkaan ja silti en olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Normimeininkiä viisi minuuttia ennen maratonia. Pää oli sekaisin kolmen tunnin yöunista ja jalat odottivat vain liikettä. Kaiken pitäisi olla valmista. Oliko sittenkään, sen tietäisi vasta noin neljän tunnin kuluttua.

Esittelin lähdössä KPK:sta tutulle Janille juoksutaktiikkaani. Hidas lähtö ja kahdeksannella kilsalla tavoitevauhti päälle. Paperilla se vaikutti äärettömän helpolta. Onnistuinkin noudattamaan suunnitelmaani mainiosti kuuden kilsan verran. Olisin voinut heittää excelin jorpakkoon jo siinä vaiheessa, sillä juoksu muuttui fiilispohjaiseksi loivien nousujen myötä. Olin tutustunut rataprofiiliin, mutta en tuntenut reittiä ennalta käsin. Se toi yllätyksiä mukanaan.

Oli siellä kyllä yksi nopea, jyrkkä alamäki ja pitkä loiva laskukin. Ensimmäisellä kiekalla sain seitsemän kilometrin kohdalla seurakseni tamperelaisen Ilkan. Hän kiihdytti sopivasti alamäessä kohdalleni. Kohtaaminen ei olisi voinut osua parempaan saumaan.

Maratonviestikaverini Katja oli neljän tunnin jäniksenä ja tiemme kohtasivat useaan otteeseen. Hän kertoi nähneensä parivaljakkomme, joka ei vaikuttanut puhuvan sanaakaan. Mutta kyllä me oikeasti välillä juttelimme. Maratoneista, perheistämme, kodeistamme ja sivutimme jopa työasioitakin. Se hiljaisuus kuului myös juoksuumme. Toisen kanssa oli huomattavasti helpompaa kuin yksin. Oli hyvä saada juoksukaveri rinnalle.

Viikon verran ennusteissa kummitellut vesisade päättyi ennen starttia. Syyssää oli täydellinen lauantain kisavauhtiselle pitkikselle. 

22 kilsan kohdalla mun oli pakko päästää Ilkka menemään. Vatsani paisui pienen ilmapallon kokoiseksi. Se oli pingottunut kuin raskaana ollessa. Olo oli tukala, mutta jostain syystä mua ei pelottanut, ärsytti ennemminkin. Siirsin juoksuvyön paikkaa ja asettelin kamat sinne uudemman kerran. Se helpotti painetta jonkin verran. Hieroin vatsakumpuani juostessani ja jossain vaiheessa vatsa laskeutui normaaleihin mittoihin. Jälkikäteen olen miettinyt mistä yllättävä palloilmiö johtui, mutta juostessa en jaksanut vaivata sillä päätäni. Olin päättänyt olla ajattelematta yhtään mitään 42 kilometrin aikana. Siinä onnistuin miltei 100-prosenttisesti.

Sain Ilkan kiinni seuraavalla juomapisteellä, mutta hän katosi bajamajaan. Odottelin häntä aikani hitaasti juosten, mutta en nähnyt hänen sinistä paitaansa vilahtavan takanani. Niinpä jatkoin matkaa yksin.

Reitti oli kaunis ja mutkitteleva. Vasta kolmannella kierroksella katsoin oikein kunnolla Arboretumin hienoja istutuksia ja Hatanpään kartanoa. Se oli juuri niin upea kuin millaiseksi mieheni oli sen kuvaillut. Historiankin tiesin, kiitos hänen briiffauksensa. Jos olisimme juosseet rinta rinnan, kuten tarkoitus oli, olisin saanut varmasti kuulla myös kummitustarinoita, sillä kyllähän nyt jokaiseen herraskartanoon sellaiset kuuluvat. Mieheni ei ollut kuitenkaan tällä kertaa maratonkunnossa. Mulla oli ensimmäistä kertaa aikoihin henkilökohtainen huoltaja reitin varrella. Äärimmäisen tärkeää tukea sekin.

Vaikka metsäosuus ja järvi olivatkin kauniita, pidin silti eniten Hatanpään valtatietä pitkin juoksemisesta. Kylläpä vaan, luit oikein. Olen sydämeltäni asfalttisyöppö ja lenkkipolkuni kulkevat samoja teitä kuin autojen. Tunsin oloni rauhalliseksi ja kotoisaksi valtatien suorilla. Jalatkin ilostuivat tutusta alustasta niin, että kirivät siellä kullakin kiekalla parhaat kilometriajat.

Tällä maratonilla oli kertakaikkiaan mahdoton eksyä siksakkailusta huolimatta. Liikenteenohjaajia oli jokaisessa mutkassa ja suorilla roikkui siellä täällä merkkinauhoja. Pelkoni eksymisestä oli siis turhaa.

Mieheni odotteli mua kilometri ennen viimeistä käyntiä stadionilla. Sain toivomaani Cokista. Se sai jalan nousemaan keveämmin. Vai olisikohan syynä ollut rakkaat kasvot? Oli mikä oli, pääsin viimeiselle kiekalle. Stadionilla kuulutettiin, että olin N40-ikäryhmän kakkosena. Sain siitä uutta buustia matkaan. Asetin uuden tavoitteen maaliin pääsyn lisäksi. En saisi päästää yhtäkään naista ohittamaan mua. 

Jossain kahdeksan kilometrin tietämillä ennen maalia ohitin (ranskalaisen?) miehen, jolla ei sujunut kovinkaan hyvin. Hän piteli jalkaansa hampaat irvessä. Taisi olla kramppeja. Käännyin ja juoksin takaisin hänen luokseen. Suolaa mulla ei sellaisenaan löytynyt tuohon hätään, mutta annoin hänelle lämpimän (ja hikisen) GU:n Roctane -energiageelin, jossa oli merisuolaa seassa. Se saattaisi auttaa. Seuraavan kerran näimme maalissa, kun olin yksi ensimmäisistä onnittelemassa häntä maratondebyytistään.

Jos ajatukset alkoivat liikahdella epäilyttävästi, hiljensin ne mielessäni Katjan kuvalla. Hän näytti mulle päätään juostessamme viimeisen kerran toisiamme vastaan ja huudahti perään:

Pidä pää kasassa. 

Hän tietää heikkouteni. Mulla ei ollut mitään syytä olla tottelematta ystävääni.

Mieheni oli tölkin jämien kanssa vastassa mua parisen kilsaa ennen maalia. Hiilihapot olivat jo hiipuneet, mutta se ja lyhyt pyrähdys juomakuskin kanssa tekivät kuitenkin hyvää. Ilmeisesti tapaamispaikastamme olisi ollut lyhyempikin reitti stadionille, sillä siellä hän jo odotteli mua saapuessani maaliin.

Sitä ennen näin kuitenkin vielä Mikan. Olimme moikkailleet toisiamme pitkin juoksua, mutta nyt ohitin hänen poppoonsa. Päästin suustani ensimmäisen kerran koko juoksun aikana kirosanan vastatessani hänen kysymykseensä

Miten menee? 

Aika hyvin jos ja kun yhdellä voimasanalla selvisin koko maratonista.

Fifi-kampaus toimi hyvin tässäkin kisassa ja Hoka One One Clifton neloset olivat oikea valinta tälle maratonille. Uskalsin startata 20 kilometrin verran juostuilla lenkkareilla. Ne antoivat tukea, vaimensivat kuten pitikin, eikä matkamuistoksi jäänyt yhtään rakkoa. Itse asiassa mun ei tarvinnut juostessa ajatella kertaakaan jalkojeni vointia. Niillä oli asiat hyvin. 

En jaksanut spurtata stadionilla. Mulla oli henki kulkenut suht hyvin tähän saakka, miksi pitäisi tässä vaiheessa alkaa korahdella. Ja sitä paitsi mulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kauan olin matkaan käyttänyt. En ollut seurannut aikaa sen kummemmin, olin lähinnä seurannut sykkeitä. En ollut päästänyt yhtään naista ohitseni ja se riitti mulle.

En tiennyt missä maaliviiva oikeastaan oli. Juoksin siihen asti, kun olin törmätä hymyilevään mitalien jakajaan. Hän halasi ja kysyi miten mä voin. Jäin kaulaan roikkumaan koko vartalo täristen.

Mä olin maalissa. 
Mulla oli kaikki hyvin. 
Mä sain pysähtyä. 

Tässäkin kisassa vapaaehtoiset järjestäjät olivat koko homman suola. He jaksoivat kanustaa jokaisessa mutkassa samalla kun ohjasivat reitillä eteenpäin. Heidän kommenttinsa

Sulla on piristävä hame

saivat perhoset liitelemään korvista ja hymyn huulille. Ilman heitä juoksu muuten mykällä reitillä olisi ollut raskasta. Tai siis raskaampaa kuin olikaan. Meistä pidettiin hyvä huolta ennen kisaa, sen aikana ja myös maaliin päästyämme.

Sudio Swedenin kuulokkeet pysyivät korvissa hyvin koko maratonin ajan. 

Vähän maaliintuloni jälkeen kuulutettiin N40-sarjan kolmonen maaliin ja kerrottiin, että pitäisi alkaa valmistautua palkintojenjakoon.

Lapset eivät varmaan usko todeksi, että heidän äitinsä saa kerrankin hopeaa pronssin sijasta. 

Ensin julistettiin voittaja. 
Sitten kakkonen. Se en ollut minä. 
Sen sijaan mut kuulutettiin kolmannelle palkintopallille. 

Noin 25 kilometrin kohdalla mut ohittanut juoksija oli käynyt vaihtamassa itsensä naisten yleisestä sarjasta N40-sarjaan maaliintulonsa jälkeen. Mulle ei olisi tullut mieleenkään tehdä tuollaista itse. En edes tiennyt että noin voi ja saa tehdä.

Olin ykkönen, viides tai kahdeksas, se ei muuta päivän juoksuani mihinkään suuntaan. Tuntemukset radalla olivat sijoituksesta riippumatta samat, samoin loppuaika 3:51:13. Olen onnellinen kolmannesta sijastani, mutta mua keljuttaa sen neljännen puolesta, joka kuulutettiin jo kolmosena maaliin. Toivottavasti hän tiesi muutoksesta ennen palkintojenjakoa.

Pulina pukuhuoneessa ja kuuma suihku tekivät hyvää. Vaikka kanttiinissa olisi ollut tarjolla keittoa ja muuta purtavaa, nappasin vain leipäjuustoa, kahvia ja colaa. Halusin päästä ilman sen kummempia hötkyilyjä junalle Katjan ja mieheni kanssa. Nappasimme matkalta murkinaa mukaan ja levitimme odotushalliin oman picnicimme. Elämäntapamaratoonarin elämä on silkkaa luksusta. 

Jos mun pitäisi valita yksi sana kuvaamaan lauantaista maratonpäivää, se olisi hyväksyminen.

Olin sinut päivän kunnon ja juoksun kanssa. Se meni juuri niin kuin pitikin. Juoksin sykkeiden mukaan turvallisella mukavuusalueella. En ollut valmis kiristämään itsestäni kaikkea. Siinä ei ollut mitään vikaa.

Hyväksyin rajallisuuteni. Keuhkot olivat vielä viikko takaperin surkeassa jamassa. Syynä talomme julkisivuremontti tai mikä lie. Kortisonitabut saivat mut juoksukuntoon, mutta en uskaltanut riskeerata mitään.

Hyväksyin valintani. Tämä oli neljäs juoksukilpailu 14 päivän sisään. En jossitellut sitä, olisiko kuntohuippuni asettumiseen tarvittu kaksi lisäviikkoa. Varmasti olisi, mutta tämän hetki oli nyt.

Hyväksyin myös oman peilikuvani suihkuun mennessäni. Alaston vartaloni näytti juoksijalta. Avasin sille silmäni ensimmäistä kertaa. Tuolla voisi olla enemmän sitä ja tuolla vähemmän tätä, mutta tällaisenaankin se on mulle täydellinen. Se vei mut taas kerran maaliin maratonilla. Ilman draamaa.

Meitä odotti kotona onnelliset lapset ja ruhtinaalliset tuliaiset. Systeri oli tullut tyttärensä kanssa Ruotsista asti päiväristeilyllä hoitamaan lapsukaisiamme ja tapaamaan vanhempiamme. Kiitos systeri kaikesta. Sydämen ei tarvinnut ottaa juostessa ylimääräisiä pomppuja lapsista stressatessa. Tiesin, että heillä on hyvä olla kanssasi. 

16.9. Tampere maraton | 42,195 km | 3:51:13 | 5:28 min/km 

Sain osallistumisen Tampere maratonille Takomorunnersilta.