Sain Kaisaniemen juoksulta sen mitä odotinkin: mäkitreeniä ja viivalla juoksemista. Sen sijaan koirien keskellä juokseminen ja olosuhteisiin nähden hyvä loppuaikani yllättivät.
Ensimmäiset sekunnit lähtökäskyn jälkeen sidoin vielä kengännauhojani. Onneksi lähtö oli pitkä viiva keskellä hiekkakenttää. Sen takana oli tilaa vaikka kuinka, eikä kyyristelyni pilannut kenenkään muun lähtöä. No, ehkä mua odottavan mieheni, mutta kummallakaan ei juoksu ollut muutamasta sekunnista kiinni. Tavoitteenamme oli ottaa rauhallisesti ja juosta yhteinen sunnuntaipitkis.
Olin Kaisaniemen puistossa jo hyvissä ajoin, kun lähtöaluetta vasta laitettiin kuntoon. Valitsin Hoka One Onen ständillä Hokien testaajille sopivia lenkkareita. Kuvassa lempilenkkarini, Clifton neloset.
Jo heti ekalla suoralla tuli selväksi, ettei kaikilla sunnuntaikävelijöillä ja -pyöräilijöillä ole pienintäkään tilannetajua, vaan muiden ulkoilijoiden liikkumista kannatti pitää silmällä. Järkkärit yrittivät neuvoa heitä, jotta osaisivat varoa meitä juoksijoita:
Juoksijat juoksevat viivaa pitkin.
Silti vähältä piti -tilanteita oli 21 kilometrin varrella turhan monta.
Seurasin viivaa tunnollisesti 21 kilometriä. Välillä se oli kalkkia hiekassa, välillä kävely- ja pyörätien erottava viiva asfaltissa. Eksyminen ei ollut missään kohdassa mahdollista.
Mieheni kanssa juokseminen teki raskaista nousuista ja jyrkistä laskuista himpun verran helpommat. Emme kuitenkaan juosseet rinta rinnan jokaista myötä- ja vastamäkeä, vaan erosimme 11,5 kilometrin kohdalla. Miehelläni ei ollut paras mahdollinen juoksupäivä, mutta erottuani en silti stressannut hänen juoksustaan. Tiesin, ettei hän ottaisi turhia riskejä.
En osaa vielä pukeutua syyssäähän, vaikka koko kesä on ollut harjoittelua siihen. Pitkät trikoot ja pitkähihainen paita olivat aivan liikaa. Lyhyet juoksukamat olivat kyllä mukana, mutten tullut vaihtaneeksi niihin, sillä olin luita myöten kohmeessa vietettyäni kentällä jo useamman tunnin.
Varsinkin kolmannella kiekalla vaatteet alkoivat ahdistaa. Siinä vaiheessa Tokoinrannan ja Finlandia-talon kohdalla puhaltava vastatuuli tuntui peräti tervetulleelta. Vaikka vaatevalinta olisikin voinut olla toinen, jalkoihini valitsemat Hokan Tracer 2:t toimivat sen sijaan kuten toivoinkin. En tuntenut lenkkareiden olemassaoloa. Ne eivät hiertänet eivätkä kiristäneet jalan turpoessa, vaan veivät askeltani eteenpäin ja pitivät jalkani sopivan kompaktissa paketissa. Tracerit taitavat lähteä mukaani Tampereen maratonille parin viikon kuluttua.
Tuloslistan mukaan 50 miestä ja 31 naista juoksi maaliin saakka. Laskujeni mukaan ohitin kuusi juoksijaa, joista yksi puolestaan ohitti mut Linnunlaulun alamäessä matkalla maaliin. Suurimman osan matkasta sekä edessä että takana oli pelkkää tyhjää. Ei ollut selkiä seurattavana, eikä kukaan hengittänyt niskaan.
Meitä juoksijoita oli niin harvassa, että taisimme tulla liikenteenohjaajille tutuiksi kolmen kiekan aikana. He olivatkin lopulta koko tapahtuman sydän. Järjestäjät jaksoivat heijata ja hymyillä:
Vika kerta kun nähdään. Kohta olet maalissa. Tsemppiä!
Kumpare, viiva ja liikenteenohjaaja.
Liikenteenohjaajien kinkkisin homma oli pitää koiramarssi omalla puolellaan kävelytietä. Ai että mikä koiramarssi? No sattumoisin samaan aikaan oli Töölönlahdella rotukoirien kävely. Ei niistä koirista niinkään ollut häiriötä, vaan omistajista. Järjestäjät yrittivät raivata tilaa pyöräilemällä edellä:
Siirtykää vasemmalle, juoksukilpailu menossa!
Ulkoilijat tekivät työtä käskettyä, mutta usein vain yhden juoksijan verran. On toki tunnettu tosiasia, että monelle juoksijalle puolikas on kilpailua oman itsensä kanssa, mutta kyllä juoksukisoissa niitä osallistujia on enemmän kuin yksi. Ulkoilijoille tämä näytti olevan yllätys. Jouduin rääkäisemään itsekin turhan monta kertaa:
Juoksija ohi oikealta!
Omat hoodit. Vasemmalla parakkikoulu, jossa poikani kävi eskarinsa ja oikealla, kuvan ulkopuolella oma ala-asteeni. Suihkumahdollisuus olisi ollut Kruununhaan yläasteella. Oma vanha kouluni sekin.
Lapset olivat ystävänsä kanssa Pokemon-jahdissa Töölönlahdella, mutta valitettavasti en törmännyt heihin. He olivat sisäistäneet neuvoni turhankin hyvin. Olin nimittäin kieltänyt heitä poukkoilemasta mobiilizombieina juoksijoiden riesana. Yritin etsiä heitä koiria silittävien lapsukaisten joukosta mutta turhaan. Sen sijaan kuulin sieltä täältä matkan varrelta nimeäni huudettavan. Aika moni tuttu näytti olevan sunnuntaikävelyllä ystävänsä tai perheensä kanssa. Jokainen Nina, Poppis tai N:n mamma sai jalan nousemaan himpun verran keveämmin.
Viivoja kahteen suuntaan. Kaisaniemenrannasta ei päässytkään kartamaan suoraan maaliin, vaan ensin piti tehdä kuniakierros tenniskentän takaa koulun pihan kautta. Se oli henkisesti ehdottomasti vaativin pätkä. Mäet taas veivät mehun jaloista.
Kaisaniemen juoksuun on osallistunut kisahistoriikin mukaan juoksun merkkimiehiä eri vuosikymmenillä. Lassevirénit taisivat olla Tukholmassa maaottelussa, mutta kyllä yksi teeveestä tuttu tuli bongattua. Antti Tuisku oli miesten kahdeksas, minä naisten listalla vastaavalla sijoituksella. Ajalla 1:49:03 taisin olla oman ikäryhmäni naisista toinen. Upea Paula Tukiainen voitti naisten kisan ja N40-ikäryhmän ajalla 1:25:56.
Oli mukava olla vaihteeksi pienissä kisoissa. Kaisaniemen juoksua kun ei voi kutsua massatapahtumaksi, vaikka laskisi mukaan meitä ennen startanneet viiden kilometrin kisaajat.
Voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani Kaisaniemen juoksuun tulevinakin vuosina, jos heillä on puolimaraton kisaohjelmassa. Olisi mukava päästä testaamaan oman kylän kisoihin, josko juoksukunto on kohdillaan verrattuna edelliseen vuoteen. Siihen asti jatkan ahkeraa lenkkeilyä samoilla kulmilla. Aivan kuten olen tehnyt jo yli 30 vuotta.
Mieheni odotteli mua jo maalissa. Lähtiessäni juoksemaan viimeistä kunniakierrosta tenniskentän ympäri hän kiri vierelleni hakemaan kännykkänsä juoksuvyöstäni. Niinpä musta saatiin edes muutama otos. Tämä oli niistä ainoa, jossa juoksuilmeeni oli siedettävä.
Sunnuntai 3.9. Kaisaniemen juoksu | 21,095 km | 1:49:03 | 5:11 min/km
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millä keskivauhdilla olisin kyennyt juoksemaan tasaisella reitillä.
Ei kommentteja