Cooperin mittainen kyläjuoksu – Katajanokan ympärijuoksu 2017

Omilla hoodeillani on sellaisia juoksukilpailuja, kuin HHM ja Midnight Run. Ne kuulee kotisohvalle saakka, vaikka ikkunat olisivat visusti kiinni. Kivenheiton päästä löysin Kaisaniemen juoksun, kotikisoja sekin. Piti kuitenkin hölkötellä Rakkauden sillan toiselle puolelle löytääkseni kunnon kyläjuoksumeininkiä.

Mulla olisi kotiseututietämyksessä hieman tsempattavaa. Kuulin Katajanokan ympärijuoksusta ensimmäistä kertaa käydessäni maanantaina lenkillä tyttären futiskaverin äidin kanssa. Tapahtuma on kuitenkin ollut olemassa likimain aina. Juoksukaverini oli aikeissa osallistua siihen seuraavana päivänä ja ajattelin, että siinähän olisi mainio tiistailenkki myös mulle ja pojalleni. Ajasta viis, kunhan saisimme juosta yhdessä.

Tutustuin kotona paremmin juoksutapahtumaan ja mulle selvisi, että aikuisten sarja oli vain 15 vuotta täyttäneille. Tätä nuoremmille oli omat tyttöjen ja poikien sarjansa. Olin jo kuitenkin ehtinyt innostua kisoista, joten päätin lähteä juoksemaan.

Onko tämä kuin minimaraton,

kysyi tyttäreni kuultuaan tapahtumasta Skattalla. Hän oli messissä, kun sai vakuuttelut, että samanlainen kisa oli kyseessä. Poikani oli heti valmis, vaikkei alussa edes tarkkaan tiennyt mistä on kyse.

Saapuessamme Katajanokan ala-asteelle näytti siltä, että kaikki 4-12 -vuotiaat katajanokkalaiset lapset olivat tulossa juoksemaan. Yksi jos toinenkin ihmetteli miksi olimme siellä.

Mutta tehän ette ole skattalaisia!

Aika nopeasti tällaiset "vieraspaikkakuntalaiset" kuitenkin solahtivat porukkaan. Sen verran paljon paikalla oli niin futis- kuin koulukavereitakin.

Poikani sai sattumalta oman pelinumeronsa. 

Tyttärelläni oli mieletön kannustus. Sekajoukkueessa ainoana tyttönä pelaamisessa on se etu, että tukena niin futiskentällä kuin sen ulkopuolellakin on liuta poikia. Tyttö pisti jaloistaan niin paljon kuin lähti. Kaikkensa antaneena, hurjan kannustuksen saattelemana hän pääsi pokkaamaan palkintopallilla omassa sarjassaan pronssia.

Olemme tyttäreni kanssa samaa mieltä, pronssimitali on kauniimpi kuin kultainen.

Poikani seurakaverit olivat varmoja hänen voitostaan. Kylmä oli kuitenkin ehtinyt kangistaa jalat ja edellä juokseva teki kaikkensa, ettei poikani päässyt ohittamaan. Tällä kertaa hänen piti tyytyä neljänteen sijaan. Ensi vuodeksi kuulemma meidän pitää harjoitella oikeat juoksulinjat. Ilmeisesti olemme siis menossa ympärijuoksuun uudemmankin kerran.

Lapset juoksivat urheilukentän ympäri, meitä aikuisia odotti 1,5 kilometrin lenkki pitkin rantoja. Se juostaisiin kahteen otteeseen. Järjestäjä kertoi, että kiertopalkinnon lisäksi voittajalle olisi tällä kertaa myös lisäpalkinto. Hassua, miten tieto sai kilpailuvietin heräämään.

Tupsutukka valmiina lähtöön. Koko kroppa oli tässä vaiheessa syväjäässä oman vuoron odottelusta. 

Miehiä saapui lähtöviivalle kolme ja meitä naisia kaksi, minä ja edellispäiväinen lenkkikaverini. Päätin, että jos olisimme tulossa yhdessä maaliin, hidastaisin ennen maaliviivaa. Lenkkikaverini ansaitsisi voiton, sillä enhän olisi edes tiennyt koko juoksukilpailusta ilman häntä. Tosin tuossa vaiheessa kisaa on helppo omata herrasmiehen elkeet. Lähtölaukauksen jälkeen ajatus saattaisi olla toinen.

Tarkastimme vielä järjestäjiltä kuinka pitkä lenkki meitä odotti. Vastauksen kuultuaan yksi miehistä totesi:

Cooperin mittainen lenkki, siis!

Hmm, ihan en aikonut juosta kolmen tonnin cooper-vauhtia. 

Kuulemma reitillä saisi olla pidempäänkin. Kiitin tarkennuksesta.

Miehet lähtivät juoksemaan hurjaa vauhtia. Vaikka aloitimme alamäellä, tiesin että kisa katkeaisi 3:15 keskariin tuota pikaa, jollen hidastaisi. Päätin pysyä kilpakumppanini peesissä. Miehet menivät menojaan ja me jäimme peränpitäjiksi. Juoksimme rinta rinnan, välillä toinen himpun verran edellä, välillä toinen.

Katajanokalla tuulee aina. Tällä kertaa tanakka vastatuuli iski Skattan kärjessä. Voimakas puhuri irrotti kankaisen numerolappuni nauhat. Se jäi lepattamaan kaulaani kuin myrskyn riepoittelema jättikokoinen lehti. Askel askelelta sain kasvatettua eroa kilpakumppaniini.

Mua varoiteltiin ennen starttia rannasta maaliin johtavasta mäestä. Se ei ollut suuren suuri, mutta myönnettäköön, että tunsin sunnuntaisen puolimaratonin reisissäni jokaisella askeleella.

Väliaika 6:39 (tai jotain sen suuntaista). 

Vikalle kierrokselle lähtiessäni päätin hidastaa hieman, jotta pystyisin tarvittaessa reagoimaan mahdolliseen ohitukseen. Mun herrasmiesmäinen ajatteluni oli ilmeisesti lentänyt merituulen mukana. Halusin voittaa.

Nautin maisemista. Ulkoministeriö ja jäänmurtajat, taustalla Korkeasaari, viistosti takana Pohjoisranta. Tuo on rakkain maisema ikinä. Sille ei vedä vertoja Södermalm eikä Montmartre.  Sydän on siellä missä kotikin. Ja tuolla hetkellä sydän sykki. Kovaa.

Lapset olivat kirittämässä mua viimeisessä mäessä. Heitin kuulokkeet pojalleni. Robin Bengtsson lauloi viime töikseen:

I can´t go on...

Mutta mä pystyin rutistamaan vielä hieman. Maalissa! 

13:33
Ykkönen alussa, aivan kuten sijoitukseni naisten sarjassa, perässä onnennumeroni kolmeen otteeseen. 

Lapset olivat aivan jäässä ja halusivat pian kotiin. Olin onneksi lämmennyt juostessa sen verran, että poikani sai pitää fleeceni päällään. Palkintojenjako oli kuitenkin vielä koettava.

Ensimmäistä kertaa pääsin palkintopallin korkeimmalle korokkeelle. Väliäkö sillä, että meitä oli kisassa vain kaksi naista. Sain kotiin viemisiksi kiertopokaalin ja luvatun yllätyspalkinnon. Nyt tulee kehuttu nepalilainen ravintola Mount Everest Nokka varmasti testattua.

Poika kantoi pokaalin ylpeänä kotiin, meillä tytöillä kimalteli mitalit kaulassa.

Kun nyt olen päässyt kotikisojen makuun, seuraavaksi olisi varmastikin testattava Hassen maraton. Maratonmatkoihin ei turhan paljoa tuhraantuisi aikaa ja varmasti naapurit heijaisivat ohi kävellessään.

Ti 5.9. Katajanokan ympärijuoksu | 3,06 km| 13:33 | 4:25 min/km

-> Cooperissa olisin saanut tällä vauhdilla kasaan noin 2710 metriä. 45-vuotiaalle naiskuntoilijalle enemmän kuin passeli tulos.