Juoksuharrastuksen ja lapsiperhearjen yhdistämisestä

Kun äitini kuuli 11 vuotta sitten raskaudestani, hän sanoi

Nyt kaikki muuttuu.

Hän oli oikeassa ja väärässä. Vaikka lapsi muuttikin elämääni enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan, moni asia pysyi elämässäni edelleenkin. Yksi näistä oli juoksu. Toki harrastukseni muutti muotoaan ja jalostui nykyversioonsa perheen pääluvun sekä lasten kasvaessa.

Voin jakaa juoksuharrastukseni neljän osaan ensimmäiselle maratonille treenaamisesta tähän päivään:

Juoksu ennen lapsia | 6 maratonia, ikä 28-35 v.
Juoksuharrastus yhden lapsen kanssa | 0 maratonia (1xDNF ja 1xDNS) ikä 35-37 v.
Juoksu kahden pikkulapsen äitinä | 14 maratonia 37-44 v.
Uusi vaihe juoksuharrastuksessa koululaisten äitinä | 2 maratonia 44-45 v.

Juoksu ennen lapsia

Jälkikäteen ajateltuna juoksu ennen lapsia oli huoletonta. Miltei ainoat esteet juoksuun löytyivät duunista, säästä, terveydestä tai laiskuudesta. Joskus myös pitkäksi venähtäneistä illanistujaisista. Juoksu oli useimmiten kuitenkin helppo mahduttaa arkeen tai ainakin viikonloppuun. Kyse oli silloin lähinnä halusta. Myös rahaa oli aivan toisella tapaa käytettävissä. Jos tarvitsin tai halusin uudet trikoot, astelin kauppaan ostamaan ne. Maratonien osallistumismaksut ja maratonmatkat eivät laittaneet budjettia pitkäksi aikaa päälaelleen, kuten nykyään.

Valitettavasti tajusin vasta lasten myötä kuinka olisin voinut hyödyntää harrastamisen vapautta enemmänkin silloin kun siihen oli mahdollisuus. Olenko katkera tai käytänkö aikani jossitteluun? En, sillä se oli silloin. Tein niitä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuivat olennaisilta. Silloin riitti yksi maraton vuodessa kuntotestiksi.

Juoksuharrastus yhden lapsen kanssa

Aloin juosta miltei heti synnytyksen jälkeen. Silloin ei puhuttu vatsalihasten erkaantumisista eikä mahdollisista virtsanpidätysongelmista vuosien kuluttua. Raavin juoksulle hetken tuolta, toisen täältä. Säännölliseksi sitä ei voi missään nimessä kutsua, eikä edes jokaviikkoiseksi omaksi ajakseni. Lapsi oli mussa visusti kiinni, eikä suostunut syömään tuttipullosta. "Pitkis" tippui sanavarastostani.

Lapsesta tuli elämäni ykkönen. Tajusin sen viimeistään silloin, kun pysähdyin imettämään häntä kesken Tukholman maratonin ja jätin samalla juoksun sikseen. Mun oli hyvä olla siinä hänen kanssaan. Seuraavana vuonna Tukholman maraton jäi väliin lapsen sairastuttua jo ollessamme Tukholmassa. Tuska lapsen voinnista esti juoksemisen. Jos olisin päässyt lähtöviivalle, treenikilsojen perusteella maratonista olisi varmasti tullut taistelua maratonsäännöissä asetettua maksimiaikaa vastaan.

Maratonit ja aktiivinen juoksu jäivät takaa-alalle jäätyäni jouluna 2006 ensimmäiselle äitiyslomalleni. Paluu työelämään lapsen ollessa hieman yli vuoden ikäinen vähensi juoksukilsoja entisestään. Juoksukalenterissani on lukemattomia tyhjiä sivuja neljän ja puolen vuoden ajalta.

Juoksuharrastus kahden pikkulapsen äitinä

Yhden lapsen kanssa juoksuharrastuksen mahduttaminen kalenteriin oli kuitenkin helppoa verrattuna siihen millaista se oli kahden pikkulapsen arjessa. Väsymys moninkertaistui lapsiluvun tuplaantuessa. Jos meillä olisi ollut juoksurattaat, ne olisivat pölyttyneet viimeistään tässä vaiheessa, sillä kun toinen nukkui, toinen valvoi. Äiti tuntui olevan kaikki kaikessa.

Vauva ja taapero, myöhemmin kaksi pikkulasta sitoivat meidät vanhemmat aika tehokkaasti. Kahden vuoden ikäero on tuon ikäisillä lapsilla vielä iso. Vaikka turvaverkkomme ei ole koskaan ollut tiivis, olemme kuitenkin saaneet silloin tällöin apua. Kahta pikkulasta ei kuitenkaan ollut helppo saada yhtä aikaa hoitoon, sillä he olivat täysin eri kehitysvaiheissa. Energisiä kyllä molemmat, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kaiken härdellin ja väsymyksen keskellä oli annettava tilaa myös perheen aikuisten yhdessäololle. Lasten nukahdettua ei tullut mieleenkään kipaista yksin lenkille, vaan kylki kyljessä teen juominen sohvalla tuntui parhaalta mahdolliselta tavalta viettää iltaa.

Palasin Tukholman maratonille vuonna 2010 nuorimmaisen ollessa yksivuotias. Pääsin kuitenkin säännöllisen juoksemisen makuun vasta pari vuotta myöhemmin kroonisen yliväsymyksen väistyttyä ja siinä vaiheessa kun kuopus ei enää ollut mussa kiinni niin tiukasti.

Ennen lapsia juoksin päiväsaikaan. Lasten myötä musta tuli yöjuoksija, sillä muulloin ei ollut mahdollisuutta juosta. Juoksimme mieheni kanssa vuorotellen lasten mentyä nukkumaan ja lenkin päälle keitimme teet. Jouduimme hautaamaan yhteiset lenkit useaksi vuodeksi. Laskin, että vuosina 2010-2014 juoksimme mieheni kanssa yhdessä 15 kertaa. Näistä kymmenen oli maratoneja.

Oma aikani ei ollut enää omaani edes maratonvalmistelujen osalta. Lastenhoitokuviot ja lasten kapsäkkien pakkaamiset veivät ja vievät edelleenkin voiton omista valmisteluistani. Lasten tarpeet ohittavat omani. Mulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta keskittyä omaan napaani kuin vasta starttipistoolin pamahdettua. En ole startannut kertaakaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa yksiinkään juoksukisoihin sitten vuoden 2006.

Multa kysyttiin keväällä mitä rituaaleja mulla on henkisellä puolella ennen maratonia. Naurahdin ja totesin:

Kunhan ehdin starttiviivalle ajoissa, se riittää henkisen puolen pystyssäpysymiseen.

Ja jos kotona ei ole kaikki lapsilla kunnossa, se heijastuu välittömästi juoksuun. En ole enää yksin edes juostessani.

Uusi vaihe juoksuharrastuksessa koululaisten äitinä

Olen treenannut säännöllisesti vasta keväästä 2015 ja tavoitteellisesti puolisentoista vuotta.

Lapset aloittivat viime viikolla toisen ja neljännen luokan. Juoksuharrastuksen osalta elämä helpottuu vuosi vuodelta, sillä lapset eivät tarvitse mua enää samalla tapaa kuin ennen. Käytän hyödykseni lasten harrastushetket ja annan itselleni luvan olla itsekäs ja lähteä lenkille kun siihen tulee mahdollisuus. Pidemmät lenkit hoidan kuitenkin pois tieltä yleensä lasten nukkuessa. En halua pätkäistä liian isoa palaa niistä hetkistä, jolloin voisimme olla yhdessä.

Mietin tosi tarkkaan myös lappu rinnassa juoksemiset. Mitä kompaktimmin ja edullisemmin saan hoidettua kisat ja kisamatkan, sen parempi. Toki aina parempi, jos koko perheen voi ottaa maratonmatkalle mukaan. Jos juoksemme maratonin yhdessä mieheni kanssa, tällöin lasten hoitopaikan pähkäileminen vie aikaa ja energiaa, tulivat lapsukaiset mukaan tai eivät. Jos lähden yksin maratonmatkalle, silloin koko arkihärdelli jää toisen niskaan. Onneksi mieheni on Clark Kent, joka onnistuu parhaimmillaan olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Tai ainakin hän onnistuu sumplimaan lasten viemiset, tuomiset, ruokailut ja muut. Maratonin juokseminen on siihen verrattuna helppo homma.

En ota kisoissa pienintäkään riskiä, sillä en ole enää vastuussa vain omasta hyvinvoinnistani. Jos mulle tapahtuisi jotain, sillä olisi vaikutuksensa koko perheeseen. En pidä yllä illuusiota, että maraton olisi pelkkää kukkasilla tanssia, vaan lapset tietävät myös henkisestä ja fyysisestä kamppailusta, jota käyn juostessani. Kerron lapsille jos lehdessä on uutisoitu jollain maratonilla tapahtuneista ikävistä asioista, sillä uskon, että lasten on parempi kuulla näistä asioista vanhemmiltaan, kuin kaveriltaan, joka on lukenut uutisen isänsä olkapään yli aamiaispöydässä. Asiallinen tieto ja keskustelu meidän vanhempien kanssa on katkaissut rönsyt mielikuvitukselta. Lapset tietävät, ettei heidän tarvitse olla peloissaan puolestani.

Vaikka treenaankin tavoitteellisesti, juoksu ei ole tärkeysjärjestyksessäni ykkösenä. Ei edes kakkosena. Jos lenkki jää väliin sen takia, että jään köllöttämään lapseni viereen luettuani heille iltasaduksi Taru sormusten herrasta -kirjaa, niin sitten jää. Päivä se on huomennakin.

Muutaman vuoden kuluttua roolini perheenäitinä muuttuu taas. Silloin mulla on luultavasti aikaa nolona mutsina vaikka kuinka juoksulle. Ehkä muistelen silloin haikeudella niitä vuosia, jolloin olin huonommassa kunnossa mutta "mamma" loisti lasten tärkeysjärjestyksen topkolmosessa.